Ivar oli luonnostaan harva puheinen, ja Marin olivat vallanneet nuot pyhä-aamun tunteet. Hän ei kyllästynyt katselemasta näköalaa pitkin matkaa kylään tultaessa.
Järvellä kulki pitkiä veneitä, jotka riensivät kirkkoa kohden. Ne olivat täynnä väkeä kylistä toiselta puolen järveä.
Valkama oli alhaalla laaksossa kirkon alla. Sinne veneet kaikki pyrkivät.
Maantiellä kulki niinikään kirkkoväkeä, jalkasin, ajaen ja ratsastaen. Vaimo-väki poikkesi sinne tänne taloihin, luhtien portaille ja muualle, muuttamaan kenkiä ja muita kirkkovaatteita.
Marin olisi ehkä ollut pakko tehdä samoin, hänellä kun oli kirkkokenkänsä nytyssä. Mutta koska tuli mentäväksi rustholliin niin ei hänen tarvinnut sitä tehdä, vaan saisi ehkä muuttaa pukuansa emännän kamarissa.
Siuron rustholli oli vähän erillään kylästä, Onkiveden selälle pistävällä niemellä. Sillä oli monta etua tästä erinäisyydestä, vaikk'ei kaikkia kuin olisi luullut. Sillä kylän vainiot ja niityt olivat sekaisin, niinkuin ne isossa jaossa menneellä vuosisadalla olivat tulleet taloille tasatuiksi.
Nykyisen haltian aikana oli mainittu rustholli kuitenkin saanut vaihettelemalla naapureilta yhden ja toisen mukavamman palstan, niin että se siinäkin suhteessa oli muita etevämpi.
Paras etu, mikä Siuron rusthollilla oli tuosta erinäisestä asemastansa, oli kuitenkin se, että itse kartano oli jotenkin kauniilla paikalla. Järvi kävi sen lähelle kolmelta taholta, ja niemen kärki päättyi vähäiseen lehdikköön, jota olisi sopinut nimittää puistoksi, jollei se olisi ollut tavallinen vasikka-haka. Polkujen tekemisellä siitä olisi kuitenkin saanut oiva kävely-paikan.
Mutta maamies, joka aamusta iltaan työtä tekee, ei kaipaa kävely-paikkoja, ja hän kammoo suotta vaeltamista.
Polkuja siis ei ollut muita kuin mitä vasikat olivat astuskelleet. ainoastaan yksi suora tie oli rantaan ja niin leveäkin, että sitä olisi sopinut ajaa vaunuilla.