Siuron isäntä piti aina huolta että se oli hyvässä kunnossa. Rannassa oli muutamia veneitä ja ruuhia sekä nuottalato. Sillä Onkiveden selkä oli kalainen, ja erittäin oli saalis hyvä usein keväisin.
Rustholli oli rakennuksiensa suhteenkin etevämpi muita taloja kylässä. Sillä paitsi tavallisia asuinhuoneita väelle ja arkitöitä varten, oli siinä koko uljas päärakennus puiston lähellä. Se oli sioitettu poikkipuolin nientä, niin että sen pitkä sivu oli kärkeä kohden ja akkunoista sopi katsella äsken mainittua leveätä tietä pitkin järveä. Tämän rakennuksen etupuolella, kylään päin, oli avara ruohonen mies-piha; sen toisella sivulla väen huoneet, toisella taas siistit jyvä- ja muut aitat.
Neljäs sivu oli auki kylään päin paitsi että pihan edustalla oli matala pisto-aita.
Karjapiha ynnä siihen kuuluvat rakennukset olivat sivulla, väen huoneitten takana, niin että sinne oli lyhyt matka ja se aina oli emännän näkyvissä, vaikk'ei kaikkien silmissä, niinkuin kylän muissa taloissa.
Loppu-väli kylään oli rusthollarin peltoa, josta osa oli aidattu kryytimaaksi.
Kun meidän kirkkoväkemme saapui taloon, riensi Severin viemään
Virkkiänsä talliin.
Ivar ja Mari menivät pihaan ja aikoivat poiketa väen tupaan, mutta emäntä tuli ison rakennuksen portaille.
"Kas niin, kiltti Mari; tiesinpä, ettäs tulisit," lausui emäntä, tervehtäen hyvillä mielin. "Tule tänne sisälle, että saamme keskustella. Kirkkoon ei vielä ole kiirettä. Siellä kuuluu olevan ruumiita haudattavina ja papin kellokaan ei vielä ole soinut."
Emäntä oli pulska rusthollin muori, semmoisia kun niitä välin tavataan varakkaissa taloissa. Elämän surut ja vastoin käymiset eivät olleet häneen suuresti koskeneet. Hän ei koskaan ollut tarvinnunna puutetta kärsiä.
Usein tapahtuu, että semmoiset ovat korskeita ja ylpeitä ja paljon vaatimia. Mutta tässä ei ollut se laita. Luonnollinen hyvän tahtoisuus kuvasti hänen muodostansa, josta kaikki nuoruuden kauneus ei vielä ollut kadonnunna.