Sunnuntaina juhlamenot alkoivat, niinkuin emäntä oli ennustanut, ruumiitten hautaammisella.
Onkiveden seurakunnassa oli kaksi pappia, nimittäin provasti ja kappalainen. Mutta kappalaisen virka oli silloin avoinna ja välisaarnaajaksi oli korkea konsistoriumi määrännyt äsken papiksi vihityn nuorukaisen.
He olivat molemmat ruumiitten saatossa, ja kun se toimi oli tehty, alkoi rippisaarna, jonka nuori pappi toimitti. Rippiväki oli kokountunut kuoriin ja makasi polvillansa sen aikaa, kun rippisaarna ja synninpäästö kesti, noin puolen tuntia.
Sitte soitettiin yhteen, rippiväki palasi kuorista penkkeihinsä ja muu seurakunta kokountui myöskin kirkkoon. Ruumiitten saattojoukot asettuivat kukin penkkeihinsä, joihin he kaikki tunkivat, jos tilaa oli taikka ei. Sentähden nähtiin muutamissa penkeissä, erittäin ovien puolella, harvassa väkeä, kun toisissa taas oli niin ahtaalla suuria ja pieniä, että muutamat erittäin vähemmät, istuivat hartioistaan ihan litistyneinä. Sama oli laita sekä miesten että vaimoin puolella.
Niitä sanottiin suru-penkeiksi, eikä niistä kukaan noussut seisoalleen, kun muu seurakunta, esim. uskontunnustusta luettaessa, seisoi.
Tämä on vanha tapa, josta ei poiketa niinkään paljon, että suruväki jakaisi itsensä kahteen tahi kolmeen penkkiin, joissa heillä olisi vähän avarampi tila. He kestävät ennen kolmen tunnin kirkonmenon ajan kaikkea sitä tuskaa, minkä kuumuus ja ahtaus tuottaa. Hiki valuu otsalta silmille, nenälle ja suulle; mutta hartiat ovat semmoisessa pinnistyksessä, ettei kädet ulotu pyhkäisemään sitä pois.
Lukkari alkaa huomen virren, johon seurakunta yhdistyy. Ne, joilla surupenkeissä voimaa on saada käsiänsä liikkumaan, avaavat virsikirjansa ja yhtyvät virren veisuun hekin; mutta huonommat saavat vain kuulella.
Sakaristossa on unilukkari ja kirkkoväärtti sillaikaa toimessa saada rippikaluja esille ja kuntoon. Nuoren papin, joka rippi saarnan piti, on myös alttaripalvelus toimitettavana. Vanha provasti, jolla on saarna-vuoro, tutkii vielä, klasisilmät päässä, muutamia raamatun värssyjä, joita hän on päättänyt sovittaa saarnaansa.
Hän on ollut seurakunnan opettajana päälle kolmenkymmenen vuoden ja tuntee hyvin raamattunsa. Mutta se on hänelläkin totuttu tapa, että, kun kirkonmeno on alkanut, hän ei saarnavuorollansa salli mielensä häiritsemistä niillä moninaisilla mailmallisilla asioilla, joita sakaristossa usein tapahtuu. Silloin taas, kun ei ole hänen saarnavuoronsa, ei hän ole yhtä ankara.
Hän ei enää moneen vuoteen ole kirjoittanut saarnaansa, vaan miettii ja ajattelee sitä viikolla. Ja vielä sunnuntaina ennen saarnaa hän sitä muistuttelee ja katselee raamattua.