Hän puhkesi runollisuuteen, joka ei ollutkaan kummeksittava, koska tyttö oli muodoltaan sitä laatua, että hän nuorukaisissa herätti runollisuutta.
Mutta josko papin runollisuus ei ollut oikeata laatua taikka mikä lienee ollut syynä, hän ei saanut tytöltä sitä vasta-sointua, jota hän olisi toivonut.
Ja vaikeata olikin näin syksy-suvella saada luonnosta kiini runollisuuden aihetta. Sillä kukat olivat enimmästään lakastuneet — hra Santalainen ei tiennyt, että Mari aamulla oli metsäpolun ohelta poiminut mitä kauniimpia kukkasia — ja linnut olivat jo aikoja sitten lakanneet laulamasta.
Aurinko oli laskemaisillaan. Mutta se laski metsän taka, toiselle puolen järveä, eikä siitä ollut juuri mitään erinomaista sanottavaa.
Vaan toiselta puolen nousi kuu — ja sen, jos minkään, olisi tähän aikaan pitänyt sytyttämän runollisuuden tunteita papin povessa. Mutta hän ei tullut katsoneeksikaan sinnepäin.
Se oli Mari, joka ensin huomasi kuun nousun. Mutta vaikka se oli hänen monivuotinen tuttavansa, lapsuudesta saakka, ja hän sen valossa oli unelmoinnut monet neitseellisyyden unelmat, ei hän ensinkään tahtonut sillä virkistyttää papin huonoa runo hepoa, vaan pikemmin hänestä sen avulla päästä.
Hän lausui siis, että aika oli jo lähteä pois, koska hänellä vielä sinä iltana oli tehtäviä. Paitsi sitä rupesi väki jo muutenkin hajoamaan kansanjuhlasta. Ja eihän siellä enää mitään huvia ollut tarjottavanakaan.
Vaan juuri sentähden ei Mari päässytkään seuraajastaan, jolla niinikään oli matka kylään.
He läksivät siis kaikki. Ja Severin asettui kävelyyn Marin toiselle puolen. Opettaja ja unilukkari ja Ivar seurasivat jäljestä, kaksi edellistä jatkaen sanan vaihtoansa.
Mihinkään ratkaistukseen eivät he kuitenkaan tulleet siitä, kuinka nuorison pitäisi aikaansa viettämän pyhä iltana.