"Mennäänkö mekin tanssiin?" kysyi Severi Marilta, huolimatta siitä, että pappi oli heidän seurassansa.
"Sinulla on vapaus mennä", vastasi Mari, "minä en mene."
"Eikö teitä huvita tanssi?" kysyi pappi Marilta.
"Huvittaisi kyllä, mutta ei minulla ole aikaa."
"No, sitte en minäkään mene," sanoi Severin.
Mari ei tahtonut sanoa vakinaista syytä, miksi ei hänen tehnyt mielensä tanssiin. Hän oli liiaksi siivo luonnoltaan, että häntä olisi huvittanut se hurjuus ja vallattomuus, jota nuorukaiset tavallisesti semmoisissa tilaisuuksissa osoittavat. Erittäin tuli se vallattomuus rajuksi väkeväin juomain avulla. Tosin oli nuorukaisia siivompiakin. Mutta joukossa oli aina rauhan rikkojia. Ja ne tuottivat pahuutta ja häiriötä. Tytöissä oli myöskin vikaa. Jos olisivat kohta menneet pois, kun vallattomuus alkoi, niin nuorukaiset olisivat oppineet pitämään itseänsä siivommalla. Mutta niitä oli monta, jotka viipyivät viimeiseen saakka ja joita poikain melu näytti huvittavan. Se oli se, joka kummastutti Marin kainoa mieltä. Vaan ei hän mitään sanonut.
Luokaamme silmäys niihin tanssi-huviin, joita puheena olevana iltana pidettiin Onkiveden kirkon kylässä.
Jos kansan juhla oli ollut hengetöntä vähän varhemmin, olivat tanssit vähän myöhemmin sitä elävämmät.
Niitä pidettiin Ruikan tilalla, joka oli kylän äärimmäisiä. Siellä oli avara tupa, jossa väkeä oli ahdattuna penkit täyteen, yltäympäri. Ne jotka eivät mahtuneet sisälle, täyttivät porstuan. Keskellä tuvan laattiaa oltiin ahkerassa työssä. Sitä oli kuitenkin työläs nähdä. Sillä tupakan savu hämmensi näköalan. Ja valaistuskaan ei ollut kaksinen. Talikynttilä oli seinänrakoon pistetyssä päretikussa. Sekin oli tukehtumaisillaan väkevässä höngässä.
Mahdoton oli siis nähdä, kuinka taitavasti polkattiin ja valssattiin.