"Arvattavasti jätätte nyt talon pidon Severille ja rupeatte itse vaariksi?"
"Severi on vielä nuori taloa pitämään, niin koulunkäynyt kuin hän onkin. Semmoisiin en minä pane suurta luottamusta. He jyllästävät vaan nurin ja kaivavat ojia, joihin he itse kaatuvat."
"No miksi hänen sitte lähetitte maanviljelysopistoon?"
"Minä tahdoin hänen pois kotoa — te tiedätte ehkä kylläkin, minkä tähden — vaan muiden palvelukseen en minä häntä suvainnut. — Hän oli siis omiansa tuohon tekolannoituskouluun."
Unilukkari oli yksi niitä, jotka mielellään tahtovat tuntea lähimmäisensä sisälliset olot. Ei sen vuoksi, että hän niistä olisi tehnyt kyläpuheita, vaan totutusta tavasta. Sillä niinkuin jo olemme maininneet, käyttivät pitäjäläiset hänen neuvojansa ja uskoivat hänelle sen vuoksi usein syvimmät kotisalaisuutensa. Semmoista luottamusta piti unilukkari kirkollisen virkansa omaisuutena ja oli siinä yhtä tunnollinen kuin rippi-isä ainakin.
Hän ei siis tytynyt puoliin selityksiin, kenenkä kanssa ikänä hän joutui keskusteluihin, vaan pyrki aina perinpohjin asiaan, jos hänen neuvoansa sitte kysyttiin taikka ei.
Outo olisi tämmöisestä uteliaisuudesta närkästynyt. Mutta jokainen tunsi unilukkarin ja tiesi, että salaisuus pysyi hänen luonansa salaisuutena. Eikä häneltä ollut milloinkaan kulkupuheita lähtenynnä, vaikka hän paljon tiesi.
Hän siis rohkeni jatkaa kyselevää keskusteluansa niinkin jäykän ja miltei ylpeän miehen kanssa kuin Siuron rusthollari oli.
Ja rusthollaria taas, vaikkei hän neuvoa kysynyt juuri keltään, ei ensinkään pahoittanut, että hän sai vähän purkaa ajatuksiansa niissä asioissa, jotka hänen mieltänsä painoivat, semmoiselle miehelle, josta hän tiesi, ettei se keskusteluja kantaisi sen pitemmälle.
"Ne seikat siis, jotka teidän pakoittivat lähettämään Severin pois kotiseuduilta, ovat jo ohitse," kysyi unilukkari.