Mutta siellä oli ennen heitä käynyt joku, varustamassa hevosta kaikella, mitä se yöksi tarvitsi. Kuitenkin Virkku hörähti vielä, kun he lyhdyllä tulivat.
Se makasi pitkänään yöpahnoillansa eikä näkynyt kaipaavan mitään. Severin kulki sen ympäri, tarkastellen, ja taputteli sen kaulaa ja lautasia. Virkun silmät ainoastaan välkkyivät lyhdyn valossa. Se osoitti sillä kiitollisuuttansa.
Sitte miehetkin menivät yösialleen. Ivar muisteli vielä kauvan aikaa illan tapauksia. Hänen edessänsä kuvasti Liisa, iloisena, vallattomana; sitte Ruikan emännän jylhä muoto, ja Liisa pihalla itkien; sitte Liisan ylpeä vastaus hänelle, Ivarille, ja sitte tytön tuima käynti, pitkin kylän raittia; sitte tulipalo. Emme tiedä nukkuiko Ivar koko yönä.
Sillä hänen levollinen luontonsa oli liikahtanut tasapainostaan, ja semmoista luontoa ei saada helposti tasapainoon jälleen.
Mitä Severinin tulee, luotti hän reippaasti tulevaisuuten. Hän tunsi tykönänsä voimaa taistella vaikka koko mailmaa vastaan. Mutta pitikö hänen nouseman taistelemaan isäänsäkin vastaan. Se ajatus väristytti häntä. Hän ei sitä asiaa ollut tullunna miettineeksi, ennenkuin Mari oli avannut hänen silmänsä.
Mutta sen kautta tuli Mari hänelle vielä rakkaammaksi.
* * * * *
Yksi on vielä, jonka sunnuntai vietosta emme ole mitään maininneet, vaikka hän on tämän jutelman päähenkilöitä.
Se on itse Siuron rusthollari.
Hänen oli tapa liikkua yksinänsä eikä kukaan uskaltanut häntä siinä häiritä.