Aamupäivällä oli hänkin kirkossa, vaan jälkeen puolenpäivän kuljeskeli hän vainiolla, tuumaillen huomista leikkuuta, mistä se oli aljettava ja mihin suuntaan johdettava.
Ehtoopuolen hän sitte vietti kotosella ja kävi muun ohessa oritta hoitamassa yölevolle.
Pimeän tullessa hän käveli rannalle ja istui sille penkille, jonka hän sitä varten itse oli tehnyt.
Oliko ukko runomielinen, koska hän kuuvalolla istuskeli järven pintaa katselemassa? Jos hän oli, niin se kuitenkin häneltä itseltäänkin oli tietämätöntä.
Hän tahtoi olla yksinään ja mietiskellä. Hänen ajatuksensa eivät laadultaan olleet runolliset. Mutta hän tahtoi niitä ajatuksiansa ajatella semmoisessa paikassa, joka häntä miellytti.
Vaan ne joutuivat kummalliseen häirintöön, kun Severin ja Mari myöskin saapuivat rannalle.
Heidän oli mahdoton pimeässä nähdä ukkoa, siinä kuin tämä istui puiden varjossa, jotka sillä kohtaa olivat tiheässä. Ainoastaan rantaa kohden oli aukea. Mutta he olivat sivulla päin siitä, missä ukko istui.
Hän kuuli joka ainoan sanan, mitä he puhuivat. Hänellä ei ollut tapana hiipiä kuultelemaan toisten salaisuuksia. Mutta tässä ne tulivat hänen kuuloonsa ilman hänen tointansa ja vastoin hänen tahtoansakin. Ja mikä vielä tärkeämpi oli, puhe koski osaksi häntä itseäkin. Hän aikoi alussa yskäsemällä taikka muulla tavoin ilmoittaa läsnä olonsa. Mutta puhe jonka hän kuuli, alkoi häntä miellyttää.
"Minun tahtoni ja isäni tahto eriävät monissa kohden," kuuli hän
Severinin lausuvan.
"Aha, piltti, joko olet kasvanut täysisiipiseksi?" mutisi ukko itsekseen. "Mutta sen minä sanon, että minun tahtoni se vieläkin on, jota tässä kuullaan."