Se todisti, että jo kotoa oli lähdetty puolivälisillä toimilla, taikka oli tiellä ajettu aisa rikki johonkin kujaan tai portin pieleen.
Hevosen suhteen ei kuitenkaan ollut karvaan katsomista. Sillä kuka tiesi, mitä jalopeuroja ne saattoivat olla koetuspäivänä radalla.
Usein tapahtui kuitenkin, että tämmöiset aisapuolet reet hyljättiin hevosineen.
Ne täyttivät sitte kilpa-ajossa väkilukua, vaikkei niitä radalle päästetty. Ja kaupungin kaduilla he sitten ajelivat ahkerasti, kiihottaen isvosikoita kanssansa kilpailemaan.
Varsinaiset kilpa-ajajat saapuivat vasta koetokseen. Heillä oli rekensä, aisansa, silansa ja hevosensa kelpaavassa kunnossa. Ja itse miehetkin. Tavallisesti he olivat sitä laatua, että useimmat heistä hyväksyttiin kilpailemaan.
Semmoinen ajaja oli myöskin Tuominiemen haltia, Severin. Hän oli itse muodoltansa muhkea, hänen hevosensa uljas ja hänen ajokalunsa siistit.
Koetoksessa oli Orkko verrattava parhaimpiin. Sen juoksu oli kaunista.
Ei se kertaakaan rikkonut eikä liioin varastanut.
Ja kuitenkin se joutui ratamatkan etevimpäin rinnalla.
Tosin ei se ollut kaikkein paras.
Mutta Severin ei sitä ensinkään kiihoittanutkaan. Hän tiesi, että se sillä juoksulla hyvin tekisi matkansa määrätyssä ajassa, niin että se hyväksyttäisiin kilpailiaksi.