Toisena päivänä se vasta saisi koettaa ja näyttää, mihin se kelpaisi.
Mutta se herätti jo katseliain huomiota tässä ensimmäisessä juoksussa. Tosin ei siitä lyöty vetoa, niinkuin on tapana Englandissa. Mutta rikkaat hevosmiehet ja herrat tulivat sitä jo ostelemaan. Ja he tarjoilivat mikä mitäkin. Vaan Severin vastasi ettei hän millään hinnalla luopuisi hevosestaan.
Tulipa niitäkin, jotka tarjousivat sitä kilpailussa ajamaan. He väittivät ettei Severin osannut itse ajaa, että semmoinen hevonen voittaisi ensimmäisen palkinnon, jos sillä olisi taitavampi mies ohjissa.
Useat näistä "tarjokkaista" olivat noita aisa-puolia, joilla ei ollut toivoa päästä ajolle omilla virkuillaan, koska he olivat hylätyt.
Severin ei kuitenkaan huolinut heidän tarjouksistansa. Hän tunsi itse paremmin hevosensa ja tiesi mihinkä määrään hän sen saisi juoksemaan.
Mutta "tarjokkaat" eivät tahtoneet päästää häntä vähällä. He surisivat hänen ympärillänsä kuin kärpäset, niin että hän ärttyi ja läksi ajamaan pois radalta.
Hänen mielestänsä oli koko se huvi, minkä hän kilpa-ajoissa oli itselleen toivonut, pilattu. Ja äkeissänsä ajoi hän korttieriinsa, lukitsi Orkon talliin, sittenkuin hän oli sen kuivannut, juottanut ja opettanut. Itse asunnossaankin oli hän vielä niin varovainen, että hän kätki rahansa, mitkä hän oli ottanut mukaansa, lukon taka.
Seuraavana päivänä oli itse pää-kilpa-ajot, palkinnon saamista varten. Se oli kaunis talvi-päivä, maaliskuun alussa. Aurinko loisti kirkkaasti ja sulatti lunta, vaan ei tehnyt mitään vahinkoa radalle, siksi oli kumminkin ilma kylmää.
Severin oli viettänyt yönsä kortteerissaan. Hän oli siis raittiimpi radalla kuin moni muu, joka oli pitänyt yötä ravintolassa.
Varhain aamulla valjasti hän Orkkonsa ja ajoi sillä kerran pari radan umpeen. Se näytti olevan raitis ruumiiltaan ja jäsenniltään sekin ja juoksi matkan hyvin.