Hän vei sen uudestaan korttieriin ja riisui sen. Sitte hän läksi kaupunkia kävelemään, sillä hän oli levoton; kilpa-ajot alkaisivat vasta kello 11, eikä aika tahtonut kulua.
Viimein se kuitenkin alkoi lähetä määrä-tuntia, joten Severin nouti hevosensa ja ajoi taas radalle.
Sinne oli nyt kokoutunut paljon väkeä, sekä ajajia että katselioita.
Severin ei kuitenkaan jälkimmäisistä lukua pitänyt. Hän asettui ajajain riviin, odottamaan kunnes hänen nimensä huudettaisiin.
Hän päätti olla paljoa tarkempi kuin edellisenä päivänä. Sillä nyt riippui palkinnon voitto hänen ajamisestaan.
Sittenkuin viisi tai kuusi hevosta oli ajanut, tuli hänen vuoronsa. Hän oli kuullut huudettavan heidän minuti- ja sekunti-lukunsa; mutta ei ne olleet ylen lähellä sitä aikaa, jonka hän koto-jäällä oli voittanut.
Hänellä oli siis vielä hyvä toivo.
Hänen nimensä huudettiin ja hän laski Orkkonsa menemään.
Orkko ei viivytellyt. Se ikäänkuin tiesi, että sen nyt tuli tehdä työnsä puhtaasti.
Severin ei huudellut, eikä ärjynyt ja karjunut sille. Ei hän myöskään nykinyt sitä toisesta taikka toisesta suitsesta, niin kuin monen tapa on, ei hän liion peljätellyt sitä rautaisella marhaminnalla, vaan kehoitti sitä hiljaisella puhuttelemisella yhä parantamaan juoksuansa.