"Minä pyydän, että sinä sen teet, Mari," sanoi Severin. "Niin tarpeellista kuin minä luulen olevankin, että isä ja äiti sen saavat tietää, sillä en minä tahdo pahantekoani heiltä salata, niin vaikeata ja miltei mahdotonta on minun itse sitä jutella. Mutta sinä Mari osaat sen tehdä mukavasti."
Vaikka se Marille oli ikävää, ei hän kuitenkaan raskinnut kieltää, joten hevonen valjastettiin, ja Mari lähti ajamaan appelaan.
Siellä hän kertoi molempain sekä apen että anopin kuullen, mitä oli tapahtunut.
Anoppi puhkesi itkuun ja apen muoto synkistyi.
"Vai niin, vai niin," päivitteli Siuron isäntä, "joko hänestä nyt on tullut juomari ja peluri."
"Minä toivon," sanoi Mari, "ettei hänestä ole tullut kumpaakan. Ja paras todistus siitä on, että hän tuntee vikansa syvästi, ja sekin, ettei hän ole tahtonut sitä salata teiltä — eikä minulta."
Anoppi pyykäsi pois kyyneleensä.
"Mahdat nyt ennustaa totta, rakas Mari," lausui hän. "Ja hyvä on, että edes sinulla on toivo."
Ukko ei virkkanut mitään, mutta uudisti muistossaan entiset ajatuksensa, että jos Severinistä tulisi miestä, olisi se Marin ansio.
Sitte tuli puhe Orkon myymisestä, jonka hinnasta ja ostajasta Mari kertoi, mitä Severin oli sanonut.