Nyt oli toinen aika, se jolle luonto lupaa paljon, vaan usein pettää; jolloin pihlajat kukoistavat ja linnut laulavat; jolloin oraat ovat vihantia ja apila nostaa päätänsä nurmesta; se aika jona ei vielä tiedetä tuleeko kohtuulliset sateet ja kohtuulliset poudat eloa edistyttämään vai pitkälliset sateet tai pitkälliset poudat sitä turmelemaan.
Hallakin saattaa silloin vielä olla kätkettynä jossain suolähteessä ja nousta sieltä pahoja töitänsä tekemään.
Olemme usein kummastelleet, miksi ei maanmies siihen aikaan ole iloinen ja tytyväinen muodoltansa, koska linnut ilmassa, kalat meressä ja eläimet kedolla ovat iloisia.
Tähän sanomme sen vastauksen, että jos kaikki onkin lupaavaa, niin ei kaikki pidä lupaustansa. Ja hän tietää kokemuksesta, ettei hänellä ole aikaa olla tytyväinen ennenkuin kaikki ovat ladossa ja aitassa, mitä latoon ja aittaan on toivottu.
Hänellä en vasta silloin syytä olla tytyväinen — jos on syytä — kun aurinko nousee myöhään ja laskee varhain; kun pääskynen muuttaa pois hänen kattonsa räystään alta ja laulu linnut kuukausia sitten ovat vaijenneet.
Mutta nuoret, jotka eivät ole kokeneet onnen vaihtelevaisuutta, ovat iloisia silloin kuin linnutkin laulavat.
Mari oli nyt emäntänä Tuominiemen talossa ja Severin oli isäntä. Tosin oli se vain arenti-talo. Ja tavallista on se luulo, että jokainen viljelee mieluisesti ainoastaan omaa maatansa.
Mutta nyky-ajan maanviljeliät ovat niin hartaita ammatissaan, että se on heille yhden tekevä kenenkä maan he saavat käsiinsä. He vääntävät, karhivat ja kyntävät sitä yhtä halukkaasti kuin jos se olisi heidän omansa.
He tietävät, että maa, vaikka se olisi omaakin, ei kasva mitään, jollei siihen panna ahkeraa työtä. Ja taas toiselta puolen tietävät he, että kun maata muokataan, palkitsee se työn tekiänsä, vaikka se lainamaatakin olisi.
Tämä rakkaus maahan on syntynyt meillä luullaksemme vasta viime aikoina. Se on maanviljelyskoulujen vaikuttama.