— Ich bitte.
Vanha saksalais-parka, näin odottamatta yllätettynä, tunsi veren virtaavan päähänsä kuullessaan nuo pari yksinkertaista sanaa lausuttuina Nassaun murteella. Hän ei osannut sanoa muuta kuin: Oh, mein Fräulein ja tarjosi tytölle molemmat kätensä.
— Oletteko te, alkoi taas nuori tyttö vapisevalla äänellä ja yhä saksaksi, — oletteko te herra ratsumestari Andrea Steinegge Nassausta?
— Kyllä, kyllä.
— Teillä luullakseni on siellä perhe.
— On, on.
— Minä tuon uutisia…
— Mitä! Tuotteko uutisia! Uutisia lapsestani? Oh, neiti!
Hän risti kätensä kuin pyhimyksen edessä. Hänen silmänsä välkkyivät, hänen huulensa vavahtelivat, koko hänen olemuksensa ilmaisi yhtä ainoaa, tuskallista toivetta. Kreivitär Fosca oli oikeassa sanoessaan, että neiti-parka oli lopen väsynyt. Tyttö kävi kuolon kalpeaksi ja sanoi hiljaa Steineggelle, joka läähättäen oli kiertänyt käsivartensa hänen vyötäisilleen:
— Ei mitään, vain vähän ilmaa.