Steinegge paremminkin kantoi kuin saattoi hänet ulos ja laski hänet hiljaa eräälle rautapenkille. Tuhat tuskaa riehui hänessä kuvitellessaan kuulevansa mahdollisesti onnettomuuksista, ehkä kaikkein suurimmasta, ja hän tarttui tytön molempiin käsiin ja puhui hyväilevällä, hellällä äänellä tuolle oman maansa tuntemattomalle tytölle, joka oli nyt yksin vieraassa maassa. Hänen muistiinsa palasi suloisia sanoja menneiltä ajoilta, pyhiä, isällisiä, vuosikausiksi unohdettuja sanoja, joita nyt väritti uskonnollisella lempeydellä kunnioittava, niitä seuraava Te. Ymmärsikö tyttö jälleen virotessaan tuon kunnioittavan Te sanan vai kuuliko hän vain sanottavan itselleen: mein Kind, lapseni? Haihtuivatko äskeiset sanat hänen muististaan vai saattoiko lempeä ääni hänet uskomaan, että hänen salaisuutensa oli jo sanottu? Hän kiersi käsivartensa Steineggen kaulan ympäri ja puhkesi kyyneliin.
Tuntuu mahdottomalta, mutta Steinegge ei heti ymmärtänyt. Hänen sydämessään oli aina säilynyt kuva tyttärestään sellaisena kuin hän oli tämän jättänyt, kahdeksanvuotisena lapsena, pienenä palleroisena suurine silmineen ja pitkine, vaaleine hiuksineen. Nuoren tytön liike ja kyyneleet sanoivat hänelle: se on hän, mutta hän ymmärsi eikä ymmärtänyt samalla kertaa; hän ei voinut noin yht'äkkiä kuvitella näin suurta muutosta.
— Ph, papa! sanoi tyttö puoleksi hyväillen, puoleksi nuhdellen. Silloin vasta Steineggen sydän ja järki äkkiä kirkastuivat. Katkonaisin, sekavin sanoin hän heittäytyi polvilleen tyttärensä eteen ja tarttuen tämän käteen nosti sen huulilleen. Äärettömässä ilossaan, joka suorastaan teki kipeää rinnassa ja kurkussa, tunsi hän samalla rajatonta, nöyrää kiitollisuutta.
— Edith, rakas, rakas Edith, lapseni, sanoi hän tulvahdetulla äänellä.
— Mutta oletteko te todellakin Edith? Kuinka sinä voit olla sinä?
Säälistä Steinegge-parkaa kohtaan emme kertaa niitä mielettömiä sanoja, jotka lähtivät hänen suustaan noina suloisina hetkinä. Äkkinäinen ilo sumentaa ajatuksen, niinkuin eräät väkevät ja makeat nesteet sekoittavat puhtaan veden.
Edith oli vaiti. Hän vastaili isälleen vain puristamalla tämän isoa kättä omilla hennoilla, tunteellisilla käsillään.
Valo leimahti palatsin ovella ja jäi siihen paikalleen.
— Isä, sanoi Edith heti, — esittele minut.
Kr Steinegge nousi vastenmielisesti. Hän ei ollut pannut merkille tuota häikäilemätöntä valoa. Hän olisi halusta jäänyt koko yöksi siihen lapsensa kanssa eikä ymmärtänyt tuollaista kiirettä tulla esitellyksi. Hän ei ajatellut, eikä hänen rehellinen sielunsa voinut kuvitellakaan, mitä valheellisia ja kavalia sanoja oli tyttärelle kuiskailtu hänestä. Edith ei ollut tahtonut uskoa niitä, mutta jokin tuskallinen epäluulo oli kuitenkin jäänyt häneen. Hän pelkäsi ainakin, että tuossa tuntemattomassa talossa voitaisiin ajatella pahaa hänen isästään. Hän tunsi maailman jo paljon paremmin kuin hänen isänsä, joka oli nähnyt sitä niin paljon.
He astuivat sisään, tytär nojautuen isänsä käsivarteen. Se oli utelias
Fanny, joka seisoi kynnyksellä kynttilä kädessään.