Hetki sen jälkeen ovi avautui uudelleen ja ääni sanoi hiljaa:
— Isä.
Steinegge astui sisään ja syleili tytärtään. He eivät voineet puhua, katsoivat vain toisiinsa. Tytär hymyili äänettömänä kyyneltensä lomasta; isä puri alahuultaan, ja hänen silmissään näkyi raateleva tuska, ja kasvojen joka lihas vavahteli. Edith ymmärsi, painoi päänsä hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi:
— Hän on nyt tyytyväinen, isä.
Steinegge-parka vapisi kuin lehti tehden uskomattomia ponnistuksia hillitäkseen liikutustaan. Edith veti povestaan pienen medaljongin, avasi sen ja antoi sen isälleen. Tämä ei tahtonut katsoa sitä, vaan antoi sen heti takaisin sanoen: niin, niin, ja painaen kädellään rintaansa. Hän seisoi mykkänä vielä muutaman minuutin, meni sitten päättäväisesti ja sammutti tulen.
— Kerro nyt, sanoi hän. — Suo anteeksi, että teen näin. Tahdon kuulla vain äänesi ja kuvitella, etteivät nämä monet vuodet ole vierähtäneetkään. Onko se sinusta ikävää?
Ei, se ei ollut hänestä ollenkaan ikävää. Kuva, jonka hän oli säilyttänyt muistissaan isästään, oli ajan pitkään hitaasti muuttunut, kohonnut ja kaunistunut, juuri päinvastoin kuin miesparka itse. Edithillekin oli nyt jotakin outoa isänsä ulkomuodossa; hänenkin täytyn ensin tottua puhumaan tälle avoimesta sydämestä. Pimeässä sen sijaan tuo ääni, jonka tarkkaa sointua hän kaukana Nassaussa oli niin monet kerrat koettanut muistella, tuo rakas, isällinen ääni, kulki nyt kaikkien hänen hermojensa lävitse, täytti hänen rintansa ja toi valtavina hänen sydämeensä lapsuusajan pienimmätkin muistot. Häntäkin miellytti puhua näin pimeässä.
Ja hän kertoi niistä kahdestatoista vuodesta, jotka oli viettänyt äidinisänsä ja kahden setänsä perheissä. Isoisä, joka oli kuollut muutama kuukausi sitten, oli ollut hyvin hyvä häntä kohtaan. Edith puhui hänestä hellästi ja varovasti, peittäen ja selitellen niin paljon kuin mahdollista vanhan, ennakkoluuloja täynnä olevan miehen itsepintaista vihaa, jota ei kukaan perheen jäsenistä ollut huolinut laimentaa. Steinegge ei keskeyttänyt häntä kertaakaan, haluten kiihkeästi kuulla kertomuksen loppuosan, kuinka Edith, joka oli jättänyt kaikki hänen kirjeensä vastaamatta, oli sitten yht'äkkiä päättänyt jättää isänmaansa ja sukulaisensa tullakseen etsimään häntä. Tämä viimeinen osa olikin vaikein ja karvain kertoa. Aina isoisänsä kuolemaan asti hän ei ollut saanut ainoatakaan kirjettä isältään. Isoisän kuoltua hän oli sattumalta löytänyt yhden, Torinosta hänelle osoitetun kirjeen ja oli samalla saanut tietää, että aina kaksi vuotta sitten useita kirjeitä oli saapunut hänelle eri maista, mutta ne oli kaikki pidätetty ja hävitetty.
Tämän kertomuksen keskeytti Steineggen vihanpurkaus noita kirottuja, tekopyhiä, kurjia roistoja kohtaan, jotka kykenivät tekemään tällaisia murhaajien tekoja. Hän raivosi puhkuen pimeässä huoneessa eikä lakannut, ennenkuin oli kaatanut kumoon pari tuolia. Silloin hän kuuli kevyiden askelten tulevan luokseen ja tunsi käden huulillaan. Koko hänen vihansa lauhtui. Hän suuteli kättä ja tarttui siihen molemmin käsin.
— Olet oikeassa, sanoi hän, — mutta kauheaa se on.