— Laihaa poroa, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi uskollinen Catte kreivitär Foscalle, kaataessaan tälle kahvia suunnattoman isoon kuppiin. Kreivitär nosti päätään tyynyiltä ja nojautui kyynärpäihinsä, katseli epäilevin silmin tarjotinta, kuppia, teevatia, sokeriastiaa ja ilmaan nostettua kahvikannua sekä kaaressa juoksevaa kahvisädettä.
— Siunattu Venezia! sanoi hän.
— Niin, Teidän Ylhäisyytenne, siunattu Venezia!
— Vettähän tuo on, sanoi kreivitär irvistäen ja pannen kupin takaisin tarjottimelle nostettuaan sen tuskin huulilleenkaan.
— Paljasta vettä, Teidän Ylhäisyytenne. Johan sen sanoin tuolle vanhalle muijalle. Tämä on ämpäri (Catte osoitti kuppia) ja tässä on kaivo (Catte osoitti kannua). Oo, millainen talo, Teidän Ylhäisyytenne! Muija oli nyrpeissään lakanoista, mutta minä, annoin hänen ymmärtää, että Teidän Ylhäisyytenne ei voi nukkua muilla kuin omilla lakanoillaan.
— Sanoitko hänelle niin?
— Sanoin, Teidän Ylhäisyytenne.
— Hyvä! Se oli oikein. Hotellia vartenhan ne oikeastaan otin, mutta kun ovat, niin… Pue minut nyt, messu taitaa alkaa kohta.
— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Se nuori kamarineitsyt, se markiisitar Marinan neiti, sanoi minun olevan oikeassa, ellen erehdy, sillä kummatkin puhuvat pahaa idänpuolisista. Tiedättekö, Teidän Ylhäisyytenne, mitä tuosta kaikesta olen ymmärtänyt? Että täällä isännät ja palvelijat, kaikella kunnioituksella puhuen, elävät kuin kissat ja koirat keskenään.
— Kerro, kerro! Toinen sukka, matami. Pässinpää! Kerro, kerro. Eivätkö ne näytä vielä kauniilta, nämä jalat, vai mitä?