Steinegge näytti lauhtuneen itse Marinaakin kohtaan toivoessaan muutaman päivän perästä eroavansa hänestä. Marina otti väliin Edithiä käsivarresta tehdäkseen kierroksen pylväskuistilla tai puutarhassa. Edith ei näyttänyt iloitsevan näistä suosionosoituksista ja torjui ne luotaan. Hänen käytöksensä Marinaa kohtaan oli siinä määrin kylmä kuin hänen asemansa talon vieraana salli; eikä tämä hänen pidättyväisyytensä ollut vapaa hienosta ylpeydensävystä. Eikä siitä voinut syyttää saksalaista verta. Kreivitär Foscaa samoinkuin kreivi Cesarea kohtaan Edith osoitti vilpitöntä myötätuntoisuutta, vaikka kokonaan toisella tavalla. Kreivi Cesare oli ystävällinen hänelle, vastusti kovin hänen aikomustaan lähteä heti, kertoi hänelle itsestään paljon enemmän kuin hänen isälleen, kertoi omasta yksinäisestä elämästään levollisen katkerasti, sanoi syvästi kärsineensä ja rautaisen terveytensä nyt pilaantuneen. Salvadoreja kohtaan hän esiintyi odottamattoman kärsivällisenä, niin täydellisiä vastakohtia kuin he olivatkin hänen luonteelleen. Marinaa hän ei puhutellut juuri milloinkaan. Heidän katseensa eivät kohdanneet toisiaan, ne kulkivat vinoittain yhtyäkseen jossakin kaukaisessa x-pisteessä, niinkuin muutamain geometristen teoreemain olettamukset. Marinan mieli oli taas mitä vaihtelevaisin. Hän heittäytyi monien pitkien hetkien mykästä rauhasta hermostuneen iloisuuden valtaan, kiemaili hetken Nepolle kuin tahtoakseen huumata hänet ja kohottaa hänet yläilmoihin, sitten Marina ei edes katsonutkaan häneen eikä vastannut hänen puheisiinsa. Hän söi tuskin ollenkaan. Kahden hiusaallon alla, jotka taipuivat alas aina kulmakarvoihin asti kuin kätkeäkseen jonkin salaisen ajatuksen, leimahtelivat hänen suuret silmänsä tavallista useammin. Hänen olennossaan, joka oli kuin sopusointuisten aaltoviivain kuvaamatonta musiikkia, hienon hienosta korvasta aina kengän kaarevaan kärkeen asti, näki jännityksen vaihtelevan pulppuavan, hermostuneen elämänkaihon kanssa. Sanalla sanoen: hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen, täynnä valoa, varjoja ja sähköä, mutta mitä tuo kuori sulki sisälleen, sitä ei kukaan tietänyt.
Melkein joka päivä tehtiin retkiä järvelle ja vuorille. Kreivitär Fosca oli aina aloitteentekijä, vaikk'ei hän itse koskaan ottanut osaa niihin. Hänelle oli kylliksi kuljeskella talon ympäri. Usein hän eksyi monissa portaissa ja käytävissä ja huusi silloin avukseen Cattea ja Momoloa. Catte olikin jo selvillä joka nurkasta niinkuin vanha rotta, mutta Momolo-parka ei tahtonut selviytyä, ja sattui usein, kun kreivitär kutsui häntä, että hänen surkean äänensä kuultiin vastaavan juuri alapuolelta: — Täällä, Teidän Ylhäisyytenne, mutta en tiedä mitä tietä. Steinegget olivat käyneet jo pari kertaa pappilassa ja don Innocenzo puolestaan kerran palatsissa. Tohtoria sen sijaan ei enää näkynyt.
Hauska ja iloinen oli sekin seurue, joka aterioi palvelijoiden ruokahuoneessa. Pilapuheita, karkeita kaksimielisiä sukkeluuksia ja sattuvia vastauksia, kujeellisia kuiskeita, naurun kikatusta ja tirskuntaa sekä häirittyjen aterioitsijoiden murinaa kuului matalien kattoholvien alta. Väliin kellon helähdys keskeytti tuon vimmatun hälinän, mutta pian sen jälkeen joku alkoi taas puhella, toinen yhtyi siihen, sitten kolmas ja kohta oli konsertti taas täydessä käynnissään.
Päivän polttava kysymys oli näytelmä, jota he vainusivat isäntiensä esittävän: »Hänen Ylhäisyytensä Nepo ja tämän avioliitto.» Oltiin vielä vasta prologissa, hämärässä ja salaperäisessä prologissa, jonka sai itse keksiä katseista, liikkeistä ja kaikkein joutavimmista sanoista, ehkäpä myöskin jostakin salaisesta keskustelusta, jolloin esittäjät eivät luulleet kenenkään heitä kuulevan. Catte puheli mielellään Fannyn kanssa tästä aiheesta selittäen sen kohtalon sallimaksi suureksi onneksi, joka Salvadorien avustamana oli tulossa donna Marinan osaksi. Hän ylisteli liioitellen isäntiensä rikkauksia, noita kahta palatsia Venezian kanavan varrella, suunnattoman komeata kesähuvilaa, jossa pylväskäytävät olivat pitkät kuin procuratiat ja veistokuvien luku suuri kuin sotajoukko ja jossa ullakot kykenivät ravitsemaan kaikki Venezian hiiret ja täit, sekä etuhuonetta, isoa kuin itse Piazzetta.
Fanny ahmi innolla näitä uutisia levitellen niitä sitten toisten keskuuteen. Näytti siltä, kuin hän olisi perivä kaiken tuon loiston. Toiset pilkkasivat häntä, kysellen luuliko hän pääsevänsä prinsessaksi. — Vaikk'ei prinsessaksikaan, vastasi Fanny, — niin eipähän kuitenkaan tarvitse jäädä iäksi homehtumaan tähän paholaisen pesään, jonka piru itse on rakentanut pojilleen.
V. MUSTAN- JA PUNAISENKIRJAVA VIUHKA.
Eräänä aamuna vain kreivitär Fosca ja kreivi Cesare tapasivat toisensa aamiaispöydässä. Kaikki muut olivat menneet katsomaan tulevan paperitehtaan paikkaa insinööri Ferrierin, Finottin ja Vezzan kanssa. Nämä olivat palanneet takaisin palatsiin, ensiksimainittu asioiden vuoksi, molemmat toiset mennäkseen katsomaan lähelläolevaa, hyvin vähän tunnettua Orridon luolaa, jonne oli päätetty tehdä retki seuraavana päivänä.
Kreivitär Fosca näytti tänään tavallistakin iloisemmalta. Hänen peruukkinsa oli vinossa ja hän heitteli kreiviin vakavanlaisia silmäyksiä, jotka eivät ollenkaan soveltuneet hänen leikkisään laverteluunsa. Hän puheli sadoista asioista, hypellen ilman järjestystä toisesta toiseen. Kreivi antoi lyhyitä, yksitavuisia vastauksia tyrehdyttääkseen tuon puhetulvan. Jokaisen tällaisen vastauksen jälkeen kreivitär muutti puheenaihetta ilman tulosta. Mutta hän ei näkynyt ollenkaan äimistyvän siitä, hän kävi päinvastoin aina vain herttaisemmaksi, niin että kreivi äännähdettyään muutaman varman: hm, heitti häneen kaksi silmäystä, joista ensimmäinen, jokseenkin pitkä, sanoi: mitä pirua tahdotte? ja toinen, aivan lyhyt: ymmärrän. Senjälkeen hän ei enää vilkaissutkaan kreivittäreen.
Tämä vaikeni hetken, heittäytyi taaksepäin tuolinsa selkänojaa vastaan ja alkoi leikitellä hermostuneesti vihreällä viuhkallaan, sill'aikaa kuin myssyn nauhat heilahtelivat suurten, nauravien kasvojen ympärillä.
— Mikä vahinko, Cesare!