— Mutta isä, enhän minä enää ole kahdeksanvuotias! Hän sanoi, että huomasi heti, kenen tytär minä olin. Ja italiankielen taidostani et sano mitään? Tiedätkö, että olen sen oppinut näinä viimeisinä kuutena kuukautena.
Mutta hänen isänsä ei ollut vielä aivan varma siitä, että Edith ei enää ollut kahdeksanvuotias. Ja keksiessään hänessä kaikki nuo moninaiset tiedot hän hämmästyi kuin jostakin ihmeestä, heltyen siihen kainoon ihailuun, jota oli tuntenut jälleennäkemisen iloon yhtyneenä. Steinegge-parka! Palatsin portilla hän astui syrjään päästääkseen Edithin kulkemaan ohitse vetäisten huomaamattaan hatun päästään.
— Isä, sanoi Edith nauraen.
— Mitä?
Steinegge ei ymmärtänyt.
— Mutta hattu?
— Ah!… Oh!… Niin! Mies-parka pani sen takaisin päähänsä juuri samassa, kun kreivi Cesare tervehti Edithiä tullen häntä vastaan pihalle hyväntahtoinen hymy muuten aina vakavilla kasvoillaan.
IV. VÄLINÄYTÖS.
Oli kulunut viikko Edithin ja Salvadorien tulosta palatsiin. Kreivitär Fosca vakuutti ujostelleensa alussa kovasti serkkunsa samoinkuin vuortenkin hapanta naamaa. — Paha olisi minut perinyt, sanoi hän, — ellei minulla olisi ollut Marinan lohduttavaa seuraa!
Hän olisi matkustanut heti tiehensä. Ja hän teki sen johtopäätöksen, ettei tässä maailmassa pidä joutua epätoivoon mistään, paitsi toivosta nähdä Cesare kammattuna. Nyt hän tunsi olevansa aivan kuin paratiisissa. Cesare oli ollut melkein avomielinen niinkuin kreivitär itse ja muutkin. Nyt ei enää ollut syytä pelätä, että kreivitär Fosca kainostelisi. Hänen äänensä kuului yhtä mittaa, olipa se sitten sanoakseen kohteliaisuuksia Marinalle, hellyyksiä pojalleen, nuhteita kreiville ja Steineggelle, eriskummallisia puhutteluja palvelijoille tai päästääkseen huudahduksia ja yksinpuheluja. Tässä hän ei ainakaan muistuttanut Palman venezialaista aatelisnaista, jonka hän vannoi vannomistaan olevan, Palma tai ei Palma, oman muotokuvansa, maalatun hänen tietämättään kolmekymmentä vuotta takaperin, luultavasti hänen mennessään 1500-luvun doogittaren kutsuihin. Nepo esitti kreiville pitkiä taloustieteellisiä sepustuksia oratoriseen tapaansa tottuakseen esiintymään eduskunnassa sekä kertoili hänelle poliittisia juttuja pääkaupungista. Marinalle hän puhui muodista ja kaikista nuorista kreivittäristä ja markiisittarista, joihin hän oli tutustunut Torinossa, toistaen keskusteluja heidän kanssaan ja muistaen aina huolellisesti kerrata: Te Salvador, te Maria, te Emma, te Fanny j.n.e., myöskin kömpelöitä ja julkeita sukkeluuksia, piilotti hänen kirjansa, vaihtoi hänen hansikkaansa, keinutti »Nuolta» heidän ollessaan järvellä ja loisteli, Marinaa ollenkaan säälimättä, mitä vastustamattomimmissa puvuissa, illalla vakavissa väreissä, aamulla hempeissä, väliin niin hempeissä, että koko Nepo hyvine tuoksuineen oli kuin palanen vaniljakiisseliä. Ja tuo suurten esi-isien maineikas sarvi [Sarvi Venezian doogien vaakunassa.], joka oli arvokkaampi kuin kruunu, oli paloittunut suureksi joukoksi pieniä pilasarvia, jotka välkehtivät raukkamaisen jälkeläisen napeilla, neuloilla ja nenäliinoissa, huolimatta kreivitär Foscan erikoisesta vastenmielisyydestä tätä merkkiä kohtaan, joka toi hänen mieleensä hyvinkin demokraattisia pilapuheita. Steinegge, jonka joka huokosesta tulvi tyytyväisyyttä, oli Hänen Ylhäisyytensä ritari ja ystävä. — Lusikka menee kävelylle kupin kanssa, sanoi kreivitär, kun ratsumestari tarjosi hänelle käsivartensa. Kreivitär oli kuitenkin saanut selville, ettei Steinegge ollut itävaltalainen eikä rakastanut itävaltalaisia, ja tarvittiin työtä, ennenkuin hän käsitti, että Steinegge oli tavallaan saksalainen. Hän kysyi sitä itse Steineggeltäkin, jolle sitten soi vilpittömän ystävyytensä, kertoillen hänelle hyvinkin arveluttavia juttuja niin varomattomasti, että Steinegge kauhistui, jos Edith sattui olemaan lähistöllä.