— Ei, ei, huusi isä juosten hänen luokseen. Edith pakeni nauraen ja alkoi uudelleen kauempaa:
Da rauscht der vielgrüne Wald.
[Siellä humisee ikivihreä metsä.]
Hänestä oli hauskaa, ettei isä antanut hänen laulaa tuota surullista laulua, ja huvikseen hän kiusoitteli tätä. Isänsä takaa-ajamana hän pakeni laulaen »Da geht die Jungfrau», hiljensi vauhtiaan ja ääntään laulaessaan »und klagt» ja joutui takaa-ajajansa käsiin ennen sanoja »ihr Weh» suudellen kättä, joka sulki hänen suunsa.
— Ei koskaan, ei koskaan, isä, sanoi hän sitten, — niin kauan kuin pidät minut luonasi. Tiedätkö, että olemme hiukan hupsuja molemmat? Sataa!
Steinegge ei ollut huomannut sitä. Hän aukaisi vaivalloisesti vihreän, natisevan sateenvarjon, joka sateen alla murahteli suunnilleen samalla äänellä kuin vanha Martta, yhtyen surinaan kedoilla ja puiden lehvissä. Kuitenkin se saattoi olla tyytyväinen siihen, mitä kuuli isännästään puhuttavan. Etenkin Steinegge ei tahtonut millään lakata kiittämästä hänen ulkomuotoaan ja rehellistä puhettaan, niin että Edith lopuksi kysyi, oliko rehellisyys niin harvinaista Italiassa. Siihen vastasi Steinegge kokonaisella kaunopuheisuuden tulvalla, ettei Edith saisi epäilläkään hänen ajattelevan pahaa italialaisista, joita kohtaan hän tunsi vilpitöntä kiitollisuutta, sillä kaiken lopuksi olivat ne ainoat ulkomaalaiset, joilta hän oli saanut hyvyyttä osakseen. Kaikista näistä hänen lämpimistä sanoistaan ymmärsi sen, ettei hän pitänyt rehellisyyttä harvinaisuutena italialaisten keskuudessa, vaan pappien. Tätä päätelmäänsä hän ei sanonut, eikä uskonut kaikessa viattomuudessaan Edithin sitä ymmärtäneen ja kiirehti lisäämään, että toivoi pian tapaavansa uudelleen kirkkoherran.
— Mutta, isä, sanoi Edith pysähtyen yhtäkkiä ja katsoen tiukasti kauniine silmineen isäänsä kasvoihin, — voimmeko jäädä tänne?
Steinegge putosi kuin pilvistä. Hän ei ollut vielä tullut ajatelleeksi sitä. Ilo tyttären läsnäolosta sumensi häneltä kaikki tulevaisuuden ajatukset. Edithin, jolla oli herkkä ja terävä olojen ymmärtämys, oli pakko johtaa hänet pilvistä maan päälle saattaakseen hänet käsittämään, ettei voisi kovin kauan käyttää hyväkseen kreivin vieraanvaraisuutta, josta hän jo oli nauttinut, ennenkuin sitä oli hänelle tarjottukaan. Ja tytär sanoi kovin pahoittelevansa, että oli syypää tähän ja ehkä vielä moniin muihin isänsä uhrauksiin, ja hän nauroi hellästi, nähdessään isänsä tällöin heittävän sateenvarjon luotaan, tarttuvan hänen käteensä ja puristavan sitä voimatta sanoa sanaakaan. — Olet oikeassa, rakas isä, sanoi hän. — Pelkään olevani tekopyhä. Sitten hän kertoi preussilaisen lähetystöherran neuvoneen häntä asettumaan Milanoon, jossa oli monilukuinen, hyvin rikas ja kansalaisoikeuksia nauttiva saksalainen siirtola. Hän uskoisi jollekin hyvälle pankille »Niebelungien aarteensa», niinkuin hän nimitti perintöänsä; hän antaisi saksan tunteja ja herra isä eläisi kuin vanha rakas Kammerath, joka oli pantu lepäämään ja piippua polttelemaan monien vaikeuksiensa perästä. He vuokraisivat pienen asunnon kaukana ja korkealla maailman hyörinästä, jos asiat vaativat, mutta täynnä valoa ja ilmaa. Hän valmistaisi saksalaista ruokaa ja herra Kammerath saisi joka päivä päivälliseksi wieniläistä tai müncheniläistä olutta. Steinegge kävi tulipunaiseksi ja alkoi nauraa kovasti heiluttaen sateenvarjoaan, huutaen: — Ei, ei, ei ainakaan sitä! Edith ei tietänyt, että hänen isänsä oli kaikkien suuren saksalaisen isänmaan oluiden halveksija ja ymmärsi siis väärin tuon huudahduksen. Hän väitti vastaan sanoen, että he voisivat kestää paljon suurempiakin ylellisyyden tuhlailuja. Sunnuntaisin kauniina vuodenaikana he tekisivät erikoisia huviretkiä lähiseuduille hävitäkseen johonkin yksinäiseen, hiljaiseen, pieneen kylään. Ja kuka tietää, jos asiat menisivät hyvin, voisi herra ratsumestari kolme neljä kertaa viikossa lähteä ulos ratsastamaan neiti tyttärensä kanssa.
— Osaatko sinä ratsastaa?
Edith hymyili. — Etkö muista, rakas isä, sanoi hän, miten lapsena rakastin hevosia. Kun serkkuni opettelivat ratsastamaan, niin isoisä-vainaja tahtoi, että minullekin opetettaisiin. Opin heti. Tiedätkö, mitä soiton opettajani sanoi, nähdessään minut hevosen selässä?
— Osaatko sinä soittaakin? huudahti Steinegge yhä enemmän ihmeissään.