— Näetkö, isä, sanoi hän hymyillen, — kuljemme kohti idyllistä murhenäytelmää.
— Ei, ei mitään murhenäytelmää:
Draus ist alles so prächtig,
Und es ist mir so wohl.
[Ulkona on kaikki niin kaunista, ja minun on niin hyvä olla.]
— Muistatko vielä entisiä laulujamme, isä?
Tämä alkoi laulaa:
Ännchen von Tharau hat wieder ihr Herz
Auf mich gerichtet in Freud' und in Schmerz,
Annchen von Tharau, mein Reichtum, mein Gut,
Du meine Seele, mein Fleisch und mein Blut.
[Tharaun Änncher rakastaa minua jälleen myötä- ja vastoinkäymisissä. Tharaun Ännchen, olet minun aarteeni, kaikkeni, sieluni, lihani ja vereni.]
Hän lauloi silmät täynnä iloa ja kyyneleitä kulkien pari askelta Edithin edellä peittääkseen tältä kasvonsa. Hän oli kuin nuori poika, humaltunut ketojen tuoksuvasta ilmasta ja vapaudesta. Edith ei ajatellut enää murhenäytelmää huolimatta vuorten synkästä muodosta ja muutamista suurista pisaroista, joita putoili poppelipuiden lehtien välitse järveen tehden suuria ympyröitä veden tyyneen kalvoon. Edithin valtasi isänsä liikutettu ilo. Harvaan putoileva, lauhkea sade herätti kasvullisuuden sulotuoksuineen ja kiihoitti heitä. Kuka olisi nyt tuntenut eilispäivän Edithiä? Hän poimiskeli kukkia, heitteli niitä isälleen, juoksenteli ja lauloi kuin pikku tyttö. Yht'äkkiä hän pysähtyi, katseli järveä ja alkoi surumielisen laulun:
Am Aarensee, am Arensee…