Steinegge pani vastaan. Martta teki ikkunasta merkin, jota viaton mies ei ymmärtänyt.
— Mitä ihmettä? Sateenvarjo, sanoin.
Martta antoi toisen huomattavamman merkin, mutta turhaan.
— No, mikä teitä vaivaa?
Martta lähti äimistyneenä ikkunasta, muristen jotakin etevistä miehistä, jotka eivät ymmärrä mitään. Sitten hän ilmestyi puutarhaan iso, vihreä laitos kädessään ja ojensi sen ärtyisästi kirkkoherralle, sanoen:
— Ottakaa! Kaunis kapistus tarjottavaksi! Mitä sanonevatkaan meistä palatsissa?
— Mitä sanomista heillä on? Ettei minulla ole toista. Siinä koko asia!
Kas tässä, quod habeo tibido.
Todellakin, don Innocenzolla oli enemmän sydäntä kuin sateenvarjoa. Tuo kamala, vihreällä kankaalla päällystetty laitos ei ansainnut sateenvarjon nimeäkään. Martta ei voinut olla sanomatta Edithille hiljaa: — Hänellä oli toinen, kaunis, mutta hän antoi sen pois. Hän antaa kaikki.
Steinegget laskeutuivat polkua, joka kiertää kylää, hipaisee järven rantaa ja nousee taas hiukan yhtyäkseen palatsin tiehen. Sill'aikaa Martta purki harmiaan isännälleen, joka vastasi lauhkeasti: — Teinkö pahoin? Hyvä, hyvä, olkaa hiljaa, olette oikeassa. Hän oli iloissaan uudesta ystävyydestä ja ajatteli, että Steineggein kautta hänelle avautuisivat palatsin ovet ehkä helpommin. Se oli hänen harras halunsa, sillä tuo lammaslaumasta pois eksynyt palatsi oli hänen sydämellään enemmän kuin kaikki muut yhdeksänkymmentäyhdeksän kirkon siipien alle kerättyä taloa.
Aurinko hymyili vielä Steineggen selän takana, mutta uhkasi jo edestä.
Eräässä polun käänteessä Edith pysähtyi katsomaan taakseen.