— Totuuden. Älkää puhuko totuudesta. Kukaan ei sitä tiedä. Teidän isänne sanoi kai, että olin häväissyt tuota herraa?
— Sanoi.
— Ja että hän eräänä yönä haihtui ilmaan.
— Niin.
— Aivanko todella? Eikö isänne sanonut teille missä hän nyt on? Varmasti hän sen sanoi; te ette vain tahdo toistaa sitä minulle, mutta teidän isänne on sen sanonut, aivan varmasti.
— Arvelen, sanoi Edith hiukan ylpeästi, — että keskustelujemme pitäisi olla teille täydellisesti yhdentekevät? Tiedän, että herra Silla Milanosta on isäni ystävä, jolla muuten tuossa kaupungissa ei muita tuttavia lienekään. Senvuoksi ajattelin, että te ehkä tahdoitte viitata häneen ja mainitsin hänen nimensä. Sanokaa minulle nyt, jos hyväksi näette, mitä haluatte minulta siinä tapauksessa, että tutustun tähän herraan Milanossa.
Marina jäi hetkeksi mietteisiinsä etusormi leuallaan, niinkuin sanat olisivat taistelleet hänen salaisuudestaan; sitten näytti kuin maasta olisi kohonnut liekki tuohon kauniiseen olentoon. Hän värisi päästä jalkoihin, työnsi ulospäin läähättävää rintaansa, hänen huulensa aukenivat, eikä kukaan olisi voinut kuvata, mitä hänen silmänsä sanoivat. Edith säpsähti ja odotti ennakolta aavistamattomia sanoja.
Mutta noita sanoja ei tullut. Suu sulkeutui, olemus muuttui entiselleen, silmien outo valo sammui.
— En mitään, sanoi hän. — Lähtekäämme.
Edith ei liikahtanut.