— Hyvästi, sanoi Marina ja kulki eteenpäin.
Päästyään ulos lannan ja lian hajusta hän kääntyi taakseen ja näki hyväntahtoisen ilmeen Edithin kasvoilla.
— Minä en ole hyveellinen, sanoi hän, — en tule pyytämään tätä takaisin Jumalalta. En ole ystävällinen niitä kohtaan, joita en rakasta, mielessäni ylevä tarkoitus, että saisin lunastetuksi pääsylipun paratiisiin. Muuten, minun puolestani ette voi tehdä muuta kuin sen, minkä jo sanoin: kirjoittaa, missä herra Silla asuu ja mitä hän tekee.
Edith oli vaiti.
— Pelkäättekö, että tahdon murhata hänet?
— Oi en! Tiedän vallan hyvin, ettette rakasta häntä, sanoi Edith hymyillen.
Marina tunsi jäisen kylmyyden kouristavan sydäntään. Hän kulki kaivon luokse, asetti käsivarret sen reunustalle ja painoi päänsä alas syvyyttä kohden. Vain rakastaa sanan sointu täytti jo hänen sielunsa. Ette rakasta, oli Edith sanonut, mutta kielteinen muoto oli seurannut odottamatta tuon maagillisen rakastaa-sanan mukana. Marinalle kävi niinkuin koskemattomalle viulunkielelle, joka sulkee sisäänsä äänettömän säveleensä, mutta jos joku tästä mitään tietämättä kulkee huoneessa laulaen ja koskettaa tätä säveltä, niin koko kieli alkaa väristä. Kaivon mustan putken pohjalla päilyi valoisa, tumman ihmispään särkemä ympyrä. Marina huusi tahtomattaan, puoliääneen:
— Cecilia!
Ääni kulki sointuvan veden lävitse ja palasi synkästi kumisten takaisin. Marina suoristautui ja lähti taas liikkeelle mitään puhumatta.
He kiersivät vuoren rinnettä aina alas oikealle puron piikiviuomaan. Kaukaisten putousten pauhu, joka kuului talleilta päin, tuntui tuulevan vasten kasvoja. Mitään mahtavia vesiä ei näkynyt, ne vain aavisti tuolla synkkien, keskipäivän pilvien peittämien vuorten sulkemassa solassa, pitkän ja kiemurtelevan railon varjossa, joka laskeutui solasta punertavina maarepeäminä pitkin tummaa, metsäin peittämää rinnettä ympärillään auringossa loistavien ketojen ja vihreiden niittyjen jykevä kehys. Solan sivulla näkyi valkea kirkko korkealla kalliolla ja sen alla joukko tummia kattoja ja niittyihin piiloutuneita mökkejä. Ja molemmin puolin olivat vuorten rinteet täynnä siloisia, pyöreitä karjalaitumia, siellä täällä näkyi tummia täpliä ja kuului tuhansien kellojen kilinää, joka muodosti yhden ainoan leveän, puhtaan ja värähtelevän äänen. Polku halkoi ruohoisia rinteitä, joita syksyn raittiissa tuulessa vapisevat marjatertut koristelivat.