— Oo, perhana!
Tuulenpuuska löi Steineggeä vasten kasvoja temmaten häneltä tämän huudahduksen. Tuskin hän ehti heittää ulos sikarinsa ja sulkea ikkunan. Sikari viiletti kuin tähdenlento Sillan silmien ohitse, ikkunalasit kilahtivat ylhäällä, lehdet suhisivat talon takana, Steinegge, vavisten pelosta, että oli päästänyt sisään savua, haisteli ilmaa ja palasi vuoteeseensa uneksimaan, että hän pääsi turkkilaisesta vankilasta ja että padisha tarjosi hänelle hymyillen keisarillista piippuaan täynnä hyvää Smyrnan tupakkaa.
Silla jäi pitkäksi aikaa nojaamaan ikkunaan. Raitis yö, tuuli ja vuorten tuoksu virkistivät häntä, toivat hiljaisuutta hänen ajatuksiinsa, rauhaa hänen sydämensä syvyyteen. Hän tuskin huomasikaan ajan kulkua, järveä, ääniä, lehtien huminaa ja hopeaisen kuun kulkua taivaalla. Hän kuuli kaukaa kellon lyövän juhlallisesti. — Kaksiko vai kolme? Ei. Hän ei oikein tietänyt, mutta nousi huoaten ja sulki ikkunan. Täytyi käydä nukkumaan, levätä hiukan, että ajatukset olisivat huomenna kirkkaita, kun hän tapaisi kreivin. Mutta uni ei tullut. Hän sytytti uudelleen kynttilän ja käveli jonkin aikaa edestakaisin huoneessa, mutta se ei auttanut. Sitten hän alkoi päättäväisesti etsiä ajatuksia ja muistoja, jotka olisivat kaukana nykyhetken epävarmoista asioista, ja näytti lopulta löytäneen jotakin, sillä hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja mietittyään kauan kirjoitti, sata kertaa keskeyttäen työnsä, seuraavan kirjeen:
»Cecilia.
Kirjani johdosta, nimeltä Eräs Uni, sain kunnian, rouva, vastaanottaa ensimmäisen mieluisan kirjeenne. Vastatessani Teille uneksin toista, paljon parempaa, paljon korkeampaa unta kuin kirjani uni… Sanonko Teille, mikä se oli? En. Saattaisin Teidät hymyilemään, ja nyt se salanimi, joka on tuon kirjan etusivulla sekä tämän kirjeen lopussa, kätkeekin taakseen ei turhamaisen, mutta ylpeän hengen. Sain toisen kirjeenne, ja tuo unelma häipyi olemattomiin niinkuin niin monet turhat toiveet, jotka olivat viehättäneet ja ivaten pettäneet nuoruusvuosiani. Näen elämän edessäni kuin tyhjän, surkean, loppumattoman vaivalloisen tien. Me emme voi ymmärtää toisiamme ja sanomme siis toisillemme hyvästi, Te kääriytyneenä hienoon Cecilia-kaapuunne ja minä sulkeutuneena Lorenzo-nimen suojaan, jota Te pidätte rahvaanomaisena, mutta joka minulle on rakas senvuoksi, että sitä on kantanut muutaman päivän viisikymmentä vuotta sitten eräs rakastamani suuri runoilija. Minä puolestani en tule milloinkaan uteliaisuuden vaivaamana etsimään teidän oikeata nimeänne, ja olisin Teille kiitollinen, jollette tekään hakisi tietoonne minun nimeäni.
Kun te kirjoititte minulle, kysyen mielipidettäni inhimillisen vapauden ja sielun yhä uudistuvan maa-elämän suhteen, ajattelin, että ainoastaan suurisieluinen ylhäisönainen (tehän sanoitte olevanne ylimys) voisi tuntea innostusta noihin kysymyksiin, jotka ovat niin paljon tavallisia herraselämän harrastuksia korkeammalla. Minusta näytti, ettei Teidän harrastuksenne ollut paljasta toimettoman mielen vaihtelunhalua, joka parin huvin ja ehkäpä parin rakkaussuhteen lomassa tahtoo huvin vuoksi nähdä, mitä sellainen henkilö tekee, joka ajattelee, tutkii ja työskentelee ja samoin huvin vuoksi tahtoo maistaa tieteen ja filosofian karvasta ja voimakasta nestettä. Jopa epäilin, että jokin tapaus elämässänne, josta Te vaikenitte, olisi pannut sydämeenne tuon ajatuksen, tuon salaisuuden varjon, jonka suhteen pyysitte minun tuomiotani. Ja vastasin mielettömän kiihkoisasti, tunnustan sen, sekä lapsellisin ilmaisumuodoin, joka varmasti on mitä huonointa makua Teidän valheellisessa maailmassanne, jossa — suokaa anteeksi kuva, jonka tarkoituksena ei ole loukata Teitä — jossa naiset salaavat ryppyjään ja miehet nuoruuttaan.
Se on totta, olen käyttäytynyt kuin kömpelö porvari, joka ojentaa ystävällisesti kätensä aatelisrouvalle ilman että häntä on esitetty. Rouva vetää kätensä takaisin ja pistelee pienin, välkkyvin neuloin, jotka eivät vie verelle, mutta tekevät kipeää, ja ruiskuttaa kasvoilleni henkevyyttään, tuota henkevyyttä, josta äärimmäisyyteen hienostuneiden ihmisten äly elää, niinkuin muutamat hennot olennot elävät makeisista. Minä panen arvoa henkevyydelle, mutta en kunnioita sitä, hyvä rouva; ja sen pahempi, jos henkevyys on ranskalais-mallista, niinkuin Teidän, väärää ja skeptillistä. Tuossa on sen kuva edessäni vedenpinnassa, joka aaltoilee kuun hohteessa, muuttaen tämän lempeän valon tyhjäksi nauruksi ja haihtuviksi säkeniksi. Teidän ivailunne eivät haavoita minua; olen raaka ja sanon suoraan, että olen nähnyt naisten, jotka rakkaus on temmannut valtoihinsa vastoin heidän tahtoaan, puolustautuvan kuin vangitut linturaukat viattomin iskuin; mutta totisesti, se ei ollut naamiohuvimainen flirt, joka minua vietteli, vaan tuttavallinen, vakava yhteys intohimoisen sielun kanssa noissa samoissa, korkeissa aatteissa, jotka minunkin mieltäni huumaavat. Olin päättänyt olla enää vastaamatta; syyttäkää tästä kirjeestä erästä unetonta yötä, jona se auttoi minua viihdyttämään sydäntäni muutamista tuskallisista, sekavista tunteista. En muista tavanneeni Teitä missään edellisessä elämässä, enkä tiedä, mikä aristokraattinen helmi-emo-tähti tulee ole maan kyllin arvokas ottamaan Teidät vastaan, kun kerran pakenette tältä meidän poroporvarilliselta planeetaltamme, tältä likaiselta, huonomaineiselta tähdeltä, jossa ei ole paikkaa, mihin jumalatar laskisi jalkansa; mutta…»
Ehkä tässä kohden kynttilän valo sammui, tai unen sumu kohosi lopultakin kirjoittajan aivoihin. Mutta kuinka olikin, aamulla Silla nukkui, ja arkin viimeiseltä riviltä tuijotti tyhjään ilmaan kuin hammasmainen, haavoittava terä tuo kaksimielinen sana: mutta…
II. PALATSI.
— Tätä tietä, herra, sanoi palvelija, joka kulki Sillan edellä, — herra kreivi on kirjastossa.