Askelten ääni hänen yläpuolellaan sai hänet höristämään korviaan, ja hänestä tuntui kuin ikkuna olisi avattu. Hänen huoneessaan oli kaksi ikkunaa, ja hän avasi päättäväisesti toisen.

Silla jäi hämmästyneenä seisomaan kädet ikkunanlaudalla. Taivas oli kirkas kuin kristalli. Kuunsirppi kumotti vasemmalla korkeiden vuorten yläpuolella valaisten heikosti ikkunan vierellä vanhaa, harmaata muuria ja linnan ikkunoiden vakavia piirteitä; tuo korkea muuri kohosi jyrkästi laajasta, puhtaasta, peilikirkkaasta vedenpinnasta, joka oli kuulas länteen päin mataloiden kukkulain puolella, mutta itään päin synkkä kuin yö. Kuului näkymättömien lehtien suhinaa, heikkoja tuulenhengähdyksiä kulki, levisi ja haihtui vedenpinnalla.

— Miellyttääkö? kysyi ääni, joka tuli ylhäältä, hiukan Sillan oikealta puolelta. — Aivan kuin pieni Föku, eikö totta? Se oli Steinegge. Hän istui ylhäällä ikkunalaudalla ja puhalteli savuja kuin höyrykone. Kreivi nukkui hyvin kaukana ja hyvin lujasti, koska hänen sihteerinsä uskalsi puhua noin kovalla äänellä huolimatta yön hiljaisuudesta ja alhaalla olevan järven soinnukkaasta kaiusta. Hän kiiruhti kertomaan Sillalle, että oli ollut Konstantinopolissa kaleerivankeudessa valtiollisten syiden tähden ja että kirotut turkkilaiset vahdit keskeyttivät hänen unensa joka toinen tunti kiusallisella Allah-al-Allah-huudollaan. Siitä ajasta — lähtien häneen oli jäänyt tottumus herätä yöllä aina joka toinen tunti. Hän tuli ikkunaan paitasillaan ja poltteli; varjelkoon, jos kreivi sen tietäisi! Hänellä oli ollut tapana polttaa aina kahdeksaantoista Virginiaan päivässä palvellessaan ratsumestarina itävaltalaisissa husaareissa ennen vuotta 1848. Hän oli myös viettänyt muutaman päivän syömättä ja tupakoimatta. Kreivin elämänjärjestys sai hänet kärsimään ja pani hänen hermonsa ylösalaisin.

— Pyydän, sanoi Silla keskeyttäen hänen juttelunsa, — tiedättekö te, minkä tähden herra kreivi on kutsunut minut tänne?

— Menen vaikka turkkilaiseen kaleeriin takaisin, jos tiedän siitä sanaakaan! Tiedän vain, että herra kreivi tuntee teidät, en muuta.

Silla oli vaiti.

— Aaa! — Aaa! — Aaa! puhalteli Steinegge levitellen savua ja autuuttaan.

— Mikä järvi tuo on? kysyi Silla.

— Ettekö tiedä? Ettekö ole ollut täällä? Monet, hyvin monet italialaiset eivät luullakseni tiedä, että tätä pientä järveä onkaan. On hullua, että minun pitää opettaa se teille.

— Siis?