»R… elokuun 10 p:nä 1864.
Herra.
Me emme ole milloinkaan nähneet toisiamme, ettekä Te, luultavasti, ole koskaan kuullut nimeäni mainittavan, vaikka se kuuluukin vanhalle italialaiselle suvulle, joka aina, kotona ja vieraalla maalla, jalan ja ratsain, on kantanut sitä kunnialla. Kuitenkin on tarpeellista sekä Teille että minulle, että puhumme toistemme kanssa. Ja koska minä olen viisikymmentäyhdeksänvuotias, tulette Te minun luokseni.
Olette löytävä huomenillalla kiesit R…n asemalla Milanon—Camerlatan radalla. Kodissani tulee osaksenne kursailematonta vieraanvaraisuutta, jota osoitan luotettavimpia ystäviäni kohtaan, jotka taas puolestaan hyväntahtoisesti kunnioittavat minun pieniä tottumuksiani. Rohkenen sanoa Teille, että näihin tottumuksiin kuuluu muun muassa se, että talossani avataan ikkuna, jos uuni tupruttaa savua, mutta ovi, jos mies sitä puhaltelee.
Odotan Teitä, rakas herra, erakkomajassani.
Cesare d'Ormengo.»
Ei muuta. Hän osasi ulkoa tuon kirjeen, mutta olisi halunnut onkia siitä jonkin salaisen viitteen, keksiä siinä, toistaen ja kuunnellen sen sanoja, joitakin peitettyjä ajatuksia, joitakin kaksimielisiä tarkoituksia. Ei mitään! Tai oikeastaan tuon kaksimielisen tarkoituksen hän aavisti, mutta se oli niin syvällä, ettei siihen päässyt käsiksi.
Oliko tuo herra ystävä vai vihollinen, joka heitti äänettömänä hänelle vasten kasvoja äitinsä muiston menneeltä, onnelliselta ajalta?
Vihollinen? Ei! Hän kirjoitti karun suorasti kuin vanhanajan aatelismies; hänen jylhät, kuin kiivaudessa kallistuneet kirjaimensa huokuivat vilpittömyyttä. Hänen vieraanvaraisuutensa oli todellakin kursailematonta… ei edes näyttäytyäkään! Jo tämänkin vuoksi piti uskoa noihin sydämellisiin sanoihin, jotka seurasivat kutsua; siis omituinen, mutta hyväntahtoinen herra…
Ja mitkä syyt olivat saattaneet hänet keräämään näitä esineitä Sillan kodista vanhoilta ajoilta ja kutsumaan sitten suvun jäsenen luokseen? Milloinkaan Silla ei ollut kuullut tuota nimeä, ei äidiltään, ei muilta. Hän antoi kirjeen pudota ja peitti kasvot käsillään. Heikko aavistus alkoi kajastaa hänen mielessään. Ehkä se oli totuuden valo. Nämä tavarat oli myyty taloudellisen romahduksen jälkeisenä päivänä. Eräät henkilöt, Silla muisti sen sekavasti, olivat tulleet kuin ryöstämään heidän kotiinsa joko omassa tai mahtavien velkojien nimessä, velkojien, jotka itse jäivät piiloon pysyäkseen edelleen perheen ystävinä tai muista vähemmän kunniallisista syistä. Lukuunottamatta kiinteätä omaisuutta vietiin polkuhinnasta tauluja ja suuriarvoisia koruesineitä kuin hävyttömästi ryöstäen. Kreivi d'Ormengo saattoi olla yksi näistä velkojista, joka oli käyttänyt liiaksi hyväkseen jonkin ahneen välittäjän intoa ja halusi nyt järjestää laskujaan omantuntonsa rauhoittamiseksi. Joku oli ehkä sanonut hänelle, että Silla oli jäänyt kuin tuuliajolle ja kärsi ahtaissa oloissa. Senvuoksi kreivi ehkä astui nyt esiin, puhui molemminpuolisesta välttämättömyydestä tavata ja kohotti jo kirjeensä ensi rivillä kunniallisuuden lipun: tuon huoneen antaminen hänelle oli tietysti jonkinlainen keino päästä puheisiin jo ennen tapaamista.