— Ei ole enää ystävyyttä, hän sanoi huoaten, — ei vilpittömyyttä eikä sydämellisyyttä. Ehkä on paras mennä nukkumaan.
* * * * *
Vaikkakin seinäkello ensimmäisen ja toisen kerroksen välisellä porrastasanteella löi puoli kaksi, kun Silla nousi hänelle osoitettuun huoneeseen, niin häntä ei ollenkaan nukuttanut. Liikkumattomana hän tuijotti kynttilään, aivan kuin sen kirkas valo olisi voinut haihduttaa varjot hänen aivoistaan. Yht'äkkiä hän liikahti ja tarttuen kynttilään lähti huoneessa tutkimusretkelle, joka oli kyllä vähemmän opettavainen, mutta liikuttavampi kuin se, jonka kuuluisa de Maistren kreivi teki. Huone oli iso, korkea ja neliskulmainen. Raskas, veistoksilla koristettu puuvuode, sitä vastapäätä, kahden leveän ikkunan välissä, iso lipasto valkeine marmorikansineen, tämän yläpuolella kullatut puitteet, jotka sulkivat sisäänsä erään puoleksi valossa, puoleksi varjossa seisovan uteliaan näköisen olennon kynttilä kädessä; kirjoituspöytä, muutamia käsinojalla varustettuja tuoleja; siinä kaikki, mitä tuo tutkiva valo loihti esiin pimeydestä kulkiessaan pitkin seiniä, väliin nousten, väliin laskien, väliin kiertäen kaaressa, väliin kulkien ristiin rastiin kuin virvatuli.
Seinällä, vuoteen pääpuolessa, riippui Guercinon tyyliin maalattu, ihastuttava enkelinpäätä esittävä kuva tavattomasti lyhennetyssä perspektiivissä, melkein pitkänään. Puoliavoimesta suusta, laajenneista sieraimista ja melkein hillittömästä katseesta huokui kiihkeän rukouksen hehku. Olisi voinut luulla, että nuo tyynyt olivat tottuneet lepuuttamaan suurten syntisten päitä ja että yön hetkinä, jolloin rikokset mielikuvineen lepäsivät keskeytyneinä, tuo sääliväinen enkeli kohotti huutonsa Jumalan puoleen näiden puolesta. Sillan kynttilän liekki näytti huumautuneen tuosta taulusta. Useat kerrat se koetti vetäytyä irti sen lumoista, mutta palasi aina takaisin tutkimaan sitä joka puolelta, ylhäältä ja alhaalta, oikealta ja vasemmalta. Sitten se irtautui siitä hitaasti ja teki entisen kierroksensa huoneessa aivan kuin olisi seurannut ilmaan jäänyttä jälkeä nousuineen, laskuineen ja kiertoineen. Kun kynttilänliekki palasi lipaston yläpuolella olevien puitteiden eteen, näkyi niistä taas sama kuva, puoleksi valossa, puoleksi varjossa, mutta nyt sen kasvoilla oli uteliaisuuden sijasta liikutuksen ja ihmettelyn ilme. Ja todellakin, jos tuo peili olisi kyennyt säilyttämään kaikki ne kuvat, jotka, sen tarpeettoman ja hedelmättömän olemassaolon aikana olivat siihen kuvastuneet, niin siinä olisi näkynyt muiden muassa eräät surumieliset naisenkasvot sekä pieni, iloinen pojanpää, jotka molemmat muistuttivat toisiaan niin piirteiltään kuin silmiltäänkin.
Niinkuin joskus nuoret katselevat kuvaansa tyynessä vedessä, niinkuin sitten aamun usvat kiertyvät niiden ympärille ja himmentävät ne, niin että veden peilipinta näyttää kääntäneen nurjanpuolensa ylöspäin, ja niinkuin vihdoin tuo huntu kohoaa jonkin verran ja veteen ilmestyvät uudelleen nuorten ruskeat muodot, niin ilmaantuivat nyt monien vuosien perästä tuohon uskolliseen lasiin taas saman pienen pojan kasvot, mutta nyt miehekkään miettiväisinä.
Silla kääntyi ympäri, lähestyi vavisten vuodetta, katsoi sitä hyvin pitkään ja pantuaan kynttilän lattialle risti kätensä ja kumartui suutelemaan vuoteen kylmää ja kiiltävää puuta. Sitten hän hypähti ylös, ryntäsi parilla askeleella portaille jättäen kynttilän paikalleen. Sokea vaisto pakotti hänen etsimään kreiviä siinä silmänräpäyksessä. Mutta pimeys ja äänettömyys vallitsi kaikkialla, ei kuulunut muuta kuin kellon tikutus. Herra Steineggekin oli varmasti vuoteessaan, ja olisikohan tämä osannut antaa selvitystä? Silla palasi aivan hiljaa takaisin huoneeseensa. Maahan asetetun kynttilän valossa näytti vuode isolta, mustalta arpanappulalta. Jos jokin olisi levännyt siinä, ei häntä olisi voinut nähdä; ja Sillan mielikuvitus loihtikin siihen henkilön, joka muinoin oli siinä maannut, sairaana, valonarkana, surullisena, unen horroksissa, mutta elävänä. Hän lähestyi varpaillaan vuodetta ja heittäytyi siihen levitetyin käsivarsin.
Se henkilö nukkui nyt toisaalla, ahtaammassa huoneessa, kylmemmällä vuoteella; se oli hänen puhdas ja voimakas äitinsä, jonka läheisyyden Silla vieläkin tunsi selvästi; hän tunsi lapsuuden aikojen palaavan sydämeensä, paljon yksityiskohtaisia muistoja tuosta vuoteesta ja huoneesta, muisti sandalo-puisen pienen rasian tuoksun, joka oli ollut niin rakas hänen äidilleen, monta tämän sanomaa tarkoituksetonta sanaa talonväestä, noiden kadonneiden kasvojen eri ilmeitä. Kun hän nousi ja kynttilä kädessä katsoi ympärilleen, tuntui hänestä aivan mahdottomalta, että hän ei heti ensi silmäyksellä ollut tuntenut taulua, tuoleja, peiliä, jotka kaikki kuin nuhdellen katselivat häntä.
Mutta kuinka, ajatteli Silla, kuinka ihmeessä kaikki nuo hänen äitinsä vanhat huonekalut olivat täällä, vieraassa talossa, miehen luona, jonka kasvoja hän ei ollut milloinkaan nähnyt, jonka nimeä hän ei ollut kuullut kenenkään mainitsevan moniin aikoihin? Totta kyllä, nuo tavarat olivat tulleet myydyiksi muutama vuosi ennen hänen äitinsä kuolemaa, ja kreivi d'Ormengo oli ne ehkä sattumalta ostanut? Ah, ei! se ei voinut olla mahdollista.
Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja veti lompakostaan esiin suurikokoisen kirjeen, jonka hän luki taas uudelleen kuumeisen tarkkaavaisena.
Se kuului näin: