— Huu, huhuu!
Ne olivat kuin tervehdyksiä auringolle, joka juuri oli nostanut säteensä ruohikosta ja paistoi nyt valkean kiven lakea. Karjankellojen kilinä lähestyi joka puolelta tullen alas alpeilta C:n kylää kohti, joka lepäsi kallioitten välissä eräässä ruohoisessa laaksossa. Lehmät vaelsivat joukoittain pitkissä jonoissa, tunkeilivat toistensa ohitse ahtailla poluilla, ravasivat alas matalia mäenrinteitä, hajaantuivat kulkien hitaasti niityillä ja pysähtelivät silloin tällöin nostaen turpaansa ja ammuen.
Rico huuteli yhä:
— Huu, huhuu!
Marina liikahti, kääntyi Edithiin ja sanoi:
— Lähtekäämme! Nyt se on todellakin ohitse.
Edith pyysi häntä vielä kerran puhumaan ja uskomaan surunsa hänelle.
— Sanoin teille jo kaiken, vastasi uudelleen Marina. En osaisi enää toistaa sitä, minkä jo sanoin. En tunne enää samalla tavalla. Kuvitelkaa, että minussa oli tunne, jota en tietänyt olevan, ja että se yht'äkkiä leimahti esiin, tarttui kurkkuuni, aivoihini, jok'ainoaan paikkaan. Mutta se ei ollut muuta kuin liekki. Nyt se on kuollut. En tunne sitä enää. En voisi edes sanoa, oliko se tuskaa vai kauhua. Tiedättekö, tuntemattomalle tielle astuessa tulee aina esiin epäily: Entä jos erehdyn? Jos kuljen eksyksiin? Se ei kestä kauan, mutta se tulee. Kuulkaa, jos tulevaisuudessa kuulette puhuttavan minusta pahaa, niin muistakaa tämä ilta. Silloin te ehkä ymmärrätte.
— Toivon, etten kuulisi puhuttavan pahaa teistä.
— Oh!