Pari kolme kyyneleetöntä, kouristuksentapaista nyyhkytystä puistatti vielä häntä. Edith tahtoi häntä istumaan. — Ei, ei, vastasi Marina, — se on jo ohi. Ja hän puri huulensa verille kiirehtien toistamaan: — Se on jo ohi, se on jo ohi. Hän nojasi suureen, valkeaan, jäiden leikkelemään kiveen, joka kohosi niityn pensaiden keskeltä kuin mikäkin suuren, kivettyneen pedon lapaluu. Hän oli pannut molemmat hartiansa sitä vastaan ja kääntänyt kasvonsa oikeaa olkapäätään kohti, katsellen kättään, joka kiersi raivoisasti kiven outoja leikkelyjä.
— Sanokaa minulle… toisti Edith.
Marina käänsi päänsä ja tempasi sinisen kukan pitkästä varresta, joka kohosi siinä aivan hänen lähellään.
— Mikä kukka tämä on? sanoi hän. — Näyttää ukonhatulta. Ja hän ojensi sen Edithille.
Tämä otti loikan siihen katsomatta ja pyysi uudelleen häntä puhumaan. Marina sai taas kiivaan hermokohtauksen. Tällä kertaa hän syleili kiveä tukahduttaen siihen nyyhkytyksensä. Hän näytti tahtovan tunkeutua sen sisälle jäätyäkseen ja jäykistyäkseen sinne ainaiseksi.
Ja hänen ympärillään vallitsi suuri rauha.
Lehmänkellojen kalkatus täytti luonnon juhlallisen hiljaisuuden synnyttäen ääniä karjalaidunten viattomaan elämään, nuorten pyökkimetsien kullanhohtoiseen vehreyteen ja karjan juottopaikkojen siellä täällä näkyviin, metallinvärisiin läiskiin. Kiven ympärillä ukonhatut kohottelivat teriänsä pakenevaa aurinkoa kohti, sananjalat huolehtivat keväisen vihreän lehtiasunsa kevyestä kauneudesta ja cyklamit nostelivat turhamaisesti kukkiaan pitkissä, paljaissa varsissaan. Kaikki ympäröi Marinaa täynnä rauhaa ja hiljaista, lempeää vakavuutta.
Kaukaa kuului Ricon ääni:
— Huu, huhuu!
Karjankuljettajain äänet vastasivat: