Hän tarttui päivänvarjoon ja suuteli sitä; sekin oli Marinan olemuksen tuoksun täyttämä. Vedet ja puiden lehvät nauroivat hänelle; ja hän meni samalla kerta tyytyväisenä ja tyytymättömänä, sumean aistihuuman kiihoittamana, joka ei ole aivan kokonaan halveksittava, sillä ainakin jonkin kerran se panee jokaiseen sieluun elämänkiihkoa, tuon päivän kestävän, synkän kukan.
Kun Marina saapui sillalle, oli Edith jo Ricon kanssa odottamassa häntä siellä. He kulkivat ääneti aamulla kulkemaansa tietä aina vanhalle kivelle saakka, johon oli, asiaan kuuluvine nuolineen, kirjoitettu: Vuorille. He kääntyivät pienelle polulle, joka vei C:n yläpuolella olevan kaihon ja toisten ruohoisten rinteitten välissä olevalle kukkulalle.
He olivat jo melkein kukkulan lähellä, kun Marina kulkien Edithin edellä pysähtyi ja sanoi äkkiä:
— Tiedättekö? Olen ollut rehellinen.
Edith ei ymmärtänyt eikä vastannut. Hän ei pannut merkille sitä kuumeista kiihkoa, joka värisi Marinan äänessä ja kiilui hänen silmissään. Hän oli kokonaan vaipunut ihailemaan laaksoa yhä laajenevien näköalojen, vihreitten ja sinertävien huippujen aaltoillessa hänen ympärillään. Karjalaitumilta kuului kellojen yhtämittainen, värisevä ääni ja purojen terävät ja vakavat soinnut niiden juostessa salaisten, pienten laaksojen pohjissa ja niittyjen ruohikossa, josta ne hypähtelivät väliin tielle, ja paetessa toiselta puolelta toiselle. Hän astui hitaasti katsellen puhdasta taivasta monien loistavain vuortenhuippujen yläpuolella, vastapäätä vinosti paistavaa aurinkoa, johon ne kaikki näyttivät katsovan kuin yhtyneinä johonkin suureen aatteeseen tai ylevään, sanattomaan rukoukseen. Hän huokasi ja tunsi sydämeensä laskeutuvan varjon, täynnä noiden vuorten mykkää henkeä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka voi ajatella muuta. Nyt hän ei tuntenut enää niinkuin aamulla Marinan kiusallista läsnäoloa — hän oli vapaa. Vuoren kukkulalle päästyään hän sanoi katsellen uutta maisemaa, joka avautui hänen eteensä:
— Se on kuin runoutta.
Marina ei avannut suutaan. Mentyään lähemmäksi Edith huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, ja hän pysähtyi hämmästyneenä. Marina tarttui voimakkaasti hänen käsivarteensa ja viitattuaan Ricoa menemään edeltä lähti kulkemaan nopeasti hänen kanssaan tieltä pois niitylle; yht'äkkiä hän syleili toveriaan ja puhkesi epätoivoisiin nyyhkytyksiin. Hän nyyhkytti nyyhkyttämistään Edithin heikkoon olkapäähän nojaten, puristaen kuin suonenvedossa hänen käsivarsiaan, puhuen suu pusertuneena tämän vaatteisiin ja pudistaen vähän vähä kiivaasti päätään. Edith vapisi liikutettuna kiireestä kantapäähän tuntien rinnassaan värisevän tuon tuhahdetun äänen kaiun, mutta ei voinut erottaa yhtään ainoata selvää äännettä. Hänen sydämensä suli suureen sääliin, aivankuin se olisi ymmärtänyt sitä vastaan nyyhkytetyt sanat; hän tunsi tuskallisen tarpeen löytää lohdutuksen sanoja, mutta ei löytänyt, vaan toisti toisensa perästä: — Tyyntykää, rauhoittukaa! ilman tulosta, päinvastoin Marina pudisti silloin päätään vielä voimakkaammin. Vihdoin kallisti Edith kasvonsa alas ja lähensi huulensa hänen hiuksiinsa, epäili hetken, taistellen jotakin salaista ajatusta vastan, mutta suuteli lopuksi tuota ylpeätä, nyt noin nöyryytettyä päätä ja tunsi lohdutusta kuin olisi saanut voiton. Vähitellen nyyhkytykset tyyntyivät. Marina kohotti hitaasti päätään ja erkani Edithistä.
— Nyt se on ohi, sanoi hän, — kiitos.
— Kertokaa minulle, sanoi Edith hellästi. — Jos näkisitte sydämeeni…
— Olen jo kertonut, vastasi Marina. — Sanoin jo teille kaiken.