— Tuntuiko teistä siltä?
— Mutta, hyvä Jumala, jos tuo vene osaisi puhua!
— Niin se puhuisi pahaa teistä. Te olette erehtynyt: en rakasta teitä.
Nepo katsoi häntä ylöskohotetuin kulmakarvoin ja puoliavoimin huulin.
— Mutta siitä huolimatta suostun, sanoi Marina.
Nepolta pääsi tuhahdettu: ah, hänen muotonsa muuttui ja hän ojensi kätensä Marinaa kohden.
— Se siis riittää teille? kysyi Marina.
Nepo tahtoi vastaukseksi syleillä häntä, mutta Marina työnsi nopeasti päivänvarjon hänen rintaansa kohti.
— Laskeutukaa heti alas, sanoi hän. — Veneenohjaaja voi mennä tiehensä. Minä en tule teidän kanssanne, kierrän Orridon ulkoapäin. En, en tule. Tekö minun kanssani? En huoli teitä. Menkää. Ettekö ole tyytyväinen? Sanokaa neiti Steineggelle ja pojalle, että odottavat minua sillalla. Te toiset, menkää edeltä. Älkääkä odottako meitä veneen luona. Älkää edes odottako meitä päivälliselle. Kun tulette kotiin, niin puhukaa vain äidillenne ja enolleni. Heti, ennenkuin minä palaan. Menkää.
Mutta Nepo ei millään tahtonut mennä. Hän rukoili suudelmaa — turhaan; pieni, sametinhieno käsi, jopa puvun lievekin kiellettiin hänen huuliltaan.