— Hyvä, nyt tämä veitikka tästä tulee lyhtyineen ja sitten menette yhdessä kreivi Nepoa vastaan ja sanotte hänelle, että markiisitar on jo tullut.
— Palvelijanne, Teidän Ylhäisyytenne!
Rico juoksi ylös portaita lyhtyineen, ja kreivitär astui sisään huomaamatta, oliko Edith jo mennyt sinne ennen häntä vai ei.
Edith seisoi liikkumattomana samalla paikalla ja samassa asennossa, missä kreivittären sanat olivat hänet yllättäneet. Hän oli hämmästynyt. Muistaen toverinsa oudot puheet ja omituisen käytöksen hän ymmärsi vain sen, että Salvadoreja kävi kovin sääliksi ja että Marina oli peloittava. Vihdoin, kuultuaan Nepon äänen, joka riiteli kiviportailla Ricon ja Momolon kanssa, hän liikahti ja astui sisään toisen ajatuksen tullessa hänen mieleensä, ajatuksen Ferrieristä. Ferrieri ei loppujen lopuksi äsken ollut ollut niin rohkea kuin Marina oli kuvitellut. Häneen oli tehnyt vaikutuksensa Edithin tyyni ja älykäs kauneus, tämän niin kokonaan erilainen käytös kuin muiden tyttöjen, jotka olivat joko liian kainoja tai liian rohkeita. Hän uneksi löytäneensä naisihanteen, tehtaitaan, koneitaan, rautateitään ja kylmää tiedettään arvokkaamman. Arvellen, että tuo kohtaus neljänkymmenenkahdenvuotiaana olisi viimeinen, jonka onnetar hänelle tarjosi, hän tunsi koko karun nuoruutensa alkavan uudelleen vihannoida. Olipa hän jo melkein aikonut puhua Steineggelle ennenkuin Edithille itselleen, mutta Orridon pimeydessä hän kadotti kylmäverisyytensä, tarttui voimakkaasti tytön käteen ja puhui, vaan toinen ei kuullut häntä vetten pauhinan vuoksi. Edithin liikkeestä ja sitten hänen kasvojensa ilmeestä hän ymmärsi loukanneensa tätä syvästi, ymmärsi liian myöhään, kuinka tuossa paikassa kiihkeä rakkauden tunnustus voisi tulla väärin selitetyksi. Ja todellakin, Edith oli selittänyt sen väärin ja mietti nyt minkä ihmeen tähden hänen isänsä oli mennyt ulos Ferrierin kanssa, mikä ei suinkaan ollut tavallista.
Sillävälin saapui Nepo, raivoissaan siitä, ettei ollut tavannut Marinaa, ja huutaen: — Mahdotonta, mahdotonta, hän kulki Edithin ohitse tervehtimättä eteiseen, Ricon nauraessa yksikseen lyhtyineen portailla ja Momolon muristessa:
— Ohoi, lurjus, kunnioittakaamme toki Hänen Ylhäisyyttään, sanon minä!
Nepo törmäsi portaissa Fannyyn, joka tuli kiireesti alas etsimään
Edithiä päivälliselle.
— Missä on neiti markiisitar? sanoi hän pysähtymättä.
— Missäkö on? vastasi Fanny hypäten kymmenkunnan porrasta alaspäin. — Huoneessaan, huusi hän sitten portaiden alapäästä, kun Nepo oli jo ensimmäisellä porrastasanteella, jossa hänen äitinsä odotteli häntä kärsimättömänä.
— Missä hän on? kysyi Nepo puoliääneen. — Mitä hän sanoi sinulle?
Tietääkö hän, että olet puhunut kreivi Cesarelle?