— Tulen, vastasi Marina. Hän hypähti pystyyn ja ylpeästi riemuiten kiersi ojennettuja käsivarsiaan taaksepäin kohottaen voitonriemuiset kasvonsa ylös. Hän ryntäsi ulos, viiletti alas portaita pylväskuistikolle, Nepon levottomana odottaessa siellä.
— Vihdoinkin, enkelini! sanoi tämä, — äiti on jo puhunut enolle. Hän on erittäin tyytyväinen. Entä te?
Ja hän kiersi käsivartensa Marinan vyötäisten ympärille odottaen vastausta.
— Onnellinen! sanoi tämä ja luisui pois hänen syleilystään nauraen hopeanhelisevää nauruaan, joka kaikui kuistilta seurusteluhuoneen ovelle, jossa kaikki, paitsi kreivi Cesare, nousivat hänen kulkiessaan ohi keveänä kuin hengetär päätään nyökäten ja hymyillen.
— Atalanta, Atalanta! sanoi komendööri Vezza katsoen hänen jälkeensä. Nepo ryntäsi perästä tulipunaisena, silmät pullistuen ulos päästä, kompastui kynnyksellä ja oli kaatua nurin, ellei olisi saanut tartutuksi kiinni Vezzasta.
— Anteeksi, rakas komendööri, sanoi hän hävyttömällä, pilailevalla äänellä, — toivoin syleileväni jotakin vähän parempaa.
— Kirottu aasi, ajatteli komendööri. — Ei haittaa, ei haittaa, sanoi hän kuivasti.
— Eikö totta, eno? vastasi Nepo pannen painon sanalle: eno. — Te, eno, voitte kuvitella, ketä toivoin hyvällä syyllä syleileväni. Kunnioitettavat herrat, te olette vapaat vetämään sanoistani johtopäätöksiä… oikeutetumpia… mitä järkevimpiä johtopäätöksiä!
Hän venytteli sanoja, toisti niitä miettien lisäkettä ja pamahdutti sitten komein kaunopuhujan liikkein:
— Kaikkein luonnollisimpia johtopäätöksiä. En luule voivani paremmin purkaa sisästäni tuota sanaa.