Tämä astui rehennellen sisään.
— Kuulkaahan, kuulkaahan, kun kerron, huusi itseensä ihastunut Nepo.
— Finotti, tänne!
Marina pani hänet istumaan Edithin ja itsensä väliin.
— Kuulkaahan, kun kerron! Olin niin innostunut Orridon ihanuuksiin, että kun serkkuni kanssa tulimme viimeiseen luolaan, ison mustan kiven luokse, niin minä, joka en ollenkaan ole perillä voimistelun jalossa taidossa, hyppäsin…
— Ohoo! keskeytti hänet Marina.
— Eikö totta, minä hyppäsin? jatkoi toinen odottaen käsivarret levällään ja katsoen häneen.
— Quite a new way of leaping, vastasi Marina hänelle.
— Herran nimessä, Marina, älä viitsi puhua ranskaa, sieluni; Veneziassakin tuon siunatun ranskan vuoksi ei enää osaa elää. Mitä sinä sanoit?
— Tavanmukaisia tyhmyyksiäsi, äiti! Marina puhui englantia eikä ranskaa.