Siellä kreivitär Fosca ja Nepo pitivät seuraa Marinalle ja Edithille heidän syödessään. Edith tunsi olevansa liikaa ja toivoi päivällisen loppuvan pian päästäkseen menemään isänsä luokse. Tämä kulki edes takaisin salissa ruokasalin oven ohitse heittäen Edithiin outoja silmäyksiä.
— Jumala, kuinka ihanaa seutua tämä on, serkku! sanoi Nepo innoissaan.
— Ja tuo Orrido, mikä unohtumaton paikka!
Hän katsoi Marinaan isoilla, lyhytnäköisillä ja ulkonevilla silmillään nojaten kyynärpäitään pöytää vastaan.
— Sydämeni sykähtelee, kun sitä vain ajattelen. Tänä yönä en varmastikaan saa unta silmiini. Ah, se on aivan turhaa, sinä, äiti, et voi ikinä käsittää tuon luolan salaista viehätysvoimaa. Ah!
Hän nousi ylös ja heilutteli käsiään kuin mieletön, jonka jälkeen hän syleili äitiään, niin että tämä alkoi huutaa:
— Hullu, hullu, jätä minut rauhaan hupsutuksinesi!
— Kuulehan, kuulehan, äiti, sanoi hän suoristuen, kreivittären toistaessa Marinalle: — Hän on suorastaan ilonhumalassa, todella ilonhumalassa!
Marina huusi Finottia, joka katsoi uteliaana ovella.
— Anna sen olla, sanoi kreivitär.
— Finotti! kertasi Marina.