Kuiskailut käytävissä hiljenivät, valon juovittamat ikkunaverhot tummuivat yht'äkkiä — toinen toisensa perästä; mutta vanha talo ei nukkunut vieläkään rauhallisesti. Läntisessä siipirakennuksessa olivat nurkka huoneen ikkunat järvelle päin avoinna loistaen kuin mahdottoman ison pöllön kellertävät silmät. Marina valvoi.
Hän oli lähtenyt kreivin luota kiusallisen ajatuksen tuottama mielipaha sielussaan, tämän viimeisten sanojen jättämä varjo sydämellään. Mielipaha syveni, varjo laajeni yhä sitä mukaa kuin nuo verhotut sanat saivat hänen mielessään määrätyn tarkoituksen ja soivat soimistaan hänen muistossaan selvinä ja peruuttamattomina, samoinkuin mustepisara pudotessaan huomaamatta imupaperille levenee levenemistään joka puolelle. Hänen kulkiessaan hitaasti kynttilä kädessään pylväskuistikon halki lattia, joka häntä kannatti, katto hänen päänsä päällä, pylväät, kaaret, kaikki olivat täynnä yhtä ainoaa, hänen omantuntonsa pohjalla lepäävää kiusallista ajatusta: kreivi Cesaren hyvyyttä. Sen miehen hyvyyttä, jota hän vihasi ja jota hänen täytyi vihata. Ei, hän ei olisi koskaan tunnustanut tätä velkaansa. Ei koskaan tuo valheellinen ääni pääsisi koskettamaan hänen vihaansa eikä hänen rakkauttaan. Ei koskaan. Hän kulki käytävään ja enon sanat raatelivat tuskallisesti hänen sydäntään; portaissa ilmaantui tämän kuva laihoine vartaloineen hänen eteensä, ja hän näki tuon suuren pään loistavan hellyyttä.
Vasta kun hän astui omaan huoneeseensa, seinien sisälle, jotka olivat imeneet hänen salaisimmat ajatuksensa, hänen olemuksensa tuoksun itseensä, jotka seisoivat vartioiden hänen asioitaan, hänen kirjeitään, hänen rakastamiensa kirjojen salaista viehätystä, vasta silloin hän tunsi itsensä voimakkaaksi, ja hänen sydämensä sumea ärtymys pääsi purkautumaan.
Niin, kultainen isku vasten kasvoja, sitä olivat kreivin sanat olleet! Siinä hänen hyvyytensä! Kiitollisuutta tämän vuoksi? Hän tunsi nousevansa maasta ylpeyden voimalla, pudistavan päältään likaisen rahan, pudistavan sen Nepo Salvadorin niskaan. Hän inhosi niitä kumpaakin samalla tavalla, vihasi niitä, rahaa vieläkin enemmän kuin miestä. Hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut sen inhoittavaa kosketusta, hän oli elänyt pitkän aikaa sen loisteessa näkemättä sitä, tahtomatta ajatella, että loiste hänen ympärillään oli nopeasti vierivää kultavirtaa, jota tuhannet töhryiset ja raa'at kädet toivat ja toiset samanlaiset veivät pois, eikä suinkaan hänen aateluutensa, kauneutensa ja hienon älykkyytensä loistetta. Siinä oli kyllä ollut hetkellinen pimennys heti hänen isänsä kuoleman jälkeen, mutta enemmän ihmisten kasvoilla kuin häntä ympäröivissä asioissa. Hän tiesi, että raha oli maailman jumala, ja hänestä oli huumaavaa halveksia tätä jumalaa. Hänestä oli nautinto ärsyttää ylhäisen naisen kylmyydellä rikasta porvaristoa, jonka naiset olivat aateloituneet, mutta eivät miehet. Hän olisi tahtonut, että näiden ihmisten silmissä ja otsalla olisi jo nähnyt kullan loisteen, että heidän äänessään olisi metallin sointu, että jokaisen porvarirouvan laahustin kantaisi jonon numeroita mukanaan.
Heittää hänen päälleen kultasuihku ei suinkaan merkinnyt hyvyyttä; toisille ehkä se sitä merkitsi, ei hänelle. Ennemmin se oli loukkaus, sillä kreivi Cesaren raha oli varmasti vihamielisyyden myrkyttämää. Ja vieläkin pahempi: luuliko hän täten sovittavansa ehkä monet häikäilemättömyydet, monet epäsuorat loukkaukset? Varmasti hän luuli. Kuinka ihmeessä hän ei ollut ennemmin tätä ajatellut?
Hän soitti Fannya. Fannya nauratti kovin tänä iltana, vähän väliä hän avasi suunsa kuin olisi tahtonut puhua, mutta ei uskaltanut ja näytti odottavan kehoitusta.
— Toivon, sanoi hän vihdoin aukoillen emäntänsä palmikkoa, — että jos teidän tulisi lähteä täältä, niin ette suinkaan jättäisi minua, eikö totta?
— Tee pian, vastasi Marina.
— Pian, pian. Kuinka minua miellyttääkin tuo rouva kreivitär! Kuinka hän onkin herttainen!
Ja tyttö alkoi aukoilla toista palmikkoa.