— Niin olen aina uskonut, rakas Steinegge, vastasi Silla. — Hukassa olisin ollut, ellen olisi uskonut.
— Jos te tietäisitte, sanoi Steinegge, — kuinka tyytyväinen olen!
Väliin minua peloittaa, koska olen liian onnellinen enkä ansaitse sitä,
oh en! Mutta sitten lohdutan itseäni, sillä kaikki ansio on tyttäreni.
Ah, tyttäreni, rakas ystävä!
Steinegge risti kätensä.
— En voi sanoa mitä tyttäreni on, sanoi hän, — se liikuttaa liiaksi sydäntäni.
— Uskon sen, sanoi Silla puristaen lujasti hänen kättään. — Tunnen hänet.
— Ei, ei, te ette tunne häntä ollenkaan. Täytyisi kuulla, kuinka hän puhuu minulle näistä asioista, joista papit puhuvat. Ajatelkaa, pappien saarnat ovat huonoja positiiveja ja Edithin puheet ovat kuin nuoruudenunelmien musiikki. Me menemme väliin kirkkoon, mutta emme puhu koskaan papeista. Ja kuinka hän ymmärtää hyvin taidetta! Minä alan käsittää taidetta, ennen en ymmärtänyt siitä niin mitään. Menimme eilen… kuinka sanotaankaan! Brera, Breraan. Ajatelkaa, että teidän pitäisi nyt avata jokin saksalainen kirja, suuri Goethen teos, niin ymmärtäisitte kahdeksan, kymmenen sanaa sivulta. Tämä antaisi teille oudon tunnelman ja panisi sydämenne lyömään nähdessänne nämä kahdeksan tai kymmenen valoa pimeässä, ja te miettisitte mielessänne, mitä Goethe voikaan sanoa tuolla sivulla. Sellainen tunnelma oli minulla eilen, kun Edithiä kuunnellessani aloin ymmärtää hiukan tauluja. Ja kirjallisuutta sitten, rakas ystävä! Tuo Klopstock! Tuo Novalis! Tuo Schiller! Mutta, hän ei milloinkaan puhuisi teille näin, älkää uskokokaan! Hyvä!
Niin ratsumestari kuin olikin, Steineggen silmät täyttyivät kyyneleillä ja hänen äänensä kävi matalaksi ja värähteleväksi.
— Meillä käy palvelijatar muutaman tunnin päivässä. Muuten Edith tekee kaikki itse, niin luonnollisesti, niin iloisesti kuin joku toinen menee kävelylle. Minä olen vanha herkkusuu ja laiskuri, juon mielelläni aamukahvin vuoteessa. Mutta vakuutan teille, etten herkuttele kahvin vuoksi, vaan nähdäkseni tyttäreni astuvan sisään ja kuullakseni hänen sanovan minulle saksaksi: — Hyvää huomenta, isä. Joka aamu tuntuu minusta kuin löytäisin hänet kahdentoista vuoden perästä. Hän tuo minulle kahvin, puhdistaa vaatteeni, jopa korjaileekin niitä joskus. Sillävälin juttelemme omasta maastamme ja niin monista, kaukaisista asioista, mutta myöskin hiukan tulevaisuudesta. Edith antaa kolme tuntia melkein joka päivä. Kahdelle rouvalle, rouva Pedulli Ripa ja rouva Serpi, hienoja rouvia, ah! — Steinegge veti silmänsä levälleen ja kohotti kätensä. Nämä rouvat ovat suorastaan rakastuneet häneen ja heidän tyttärensä vieläkin enemmän; monta kertaa he olisivat tahtoneet lähettää hänet kotiin vaunuillaan, mutta hän ei ole koskaan suostunut, sillä hän tietää, etten minä nousisi vaunuihin.
— Te? sanoi Silla. — Mitä se tähän kuuluu?
— Kyllä maar, sillä minä odotan ulkona kadulla koko ajan.