— Ja miks'ette tahdo nousta vaunuihin?
— Se ei olisi sopivaa, rakas ystävä. Ja niin on tyttäreni aina tullut minun mukanani, tuulipa tai satoi. Tunnen itseni silloin ylpeäksi ja nautin, että tyttäreni tullessaan ulos noiden rouvien luota, ei ole enää opettajatar. He ovat pyytäneet hänet päivällisille, jopa olisivat vieneet teatteriinkin, mutta hän ei ole koskaan mennyt pitääkseen vain seuraa minulle; ei koskaan!
Yksin hänen hiuksensakin kiilsivät hänen sanoessaan: ei koskaan, ja nenä oli kurtussa aina juuria myöten.
— Tiedättekö mitä teemme illalla? Ensin Edith tekee työtä, ja minä teen ranskankielisen yhteenvedon Gneististä herra kreiville. Sen jälkeen Edith lukee minulle Schilleriä, Uhlandia tai lausuu minulle nykyaikaisia runoja, joita en tunne, niinkuin Freiligrathia, Geibelia ja…
— Heineä.
— Ei, minun tyttäreni ei lue Heinrich Heineä. Minä tunsin sen miehen Pariisissa. Hän ei ole mikään oikea saksalainen. Jos tulisitte joskus illalla, niin kääntäisin teille näitä runoja ja tarjoaisin kupin teetä, sillä Edith keittää minulle joka ilta teetä.
— Te, sanoi Silla hymyillen, — te juotte teetä!
Steinegge alkoi nauraa äänettömästi väännellen itseään ja huitoen käsiään.
— Aa, te olette pahanilkinen mies. Ymmärrän, ymmärrän. Se on niinkuin der König in Thule, tiedättehän: Thulen kuningas, rupeaisi juomaan terveysteetä, eikö totta? Minä juon nykyään kaksi lasia illalliseksi, en muuta.
— Tyttärennekö haluaa sitä?