— Ei, ei, minä itse tahdon niin. Tyttäreni pyysi minun juomaan viiniä illalla, ja pyytää vielä nytkin, mutta minä näin kerran hänen sydämensä hänen silmissään ja juon teetä, rakas ystäväni…
— Kadehdin teitä! sanoi Silla tarttuen hattuunsa lähteäkseen. Steinegge pidätti häntä.
— Odottakaa, tulkaapa kävelylle meidän kanssamme.
Silla epäröi vastata.
— Tulkaa, tulkaa!
Steinegge meni koputtamaan Edithin ovelle pyytäen häntä tulemaan ulos hetkeksi.
Edith tuli heti ja ojensi ystävällisesti kätensä Sillalle.
— Hyvää päivää, sanoi hän. — Sepä oli pitkä tunti!
Hän oli ihastuttava yksinkertaisessa, mustassa puvussaan, sinivuokkokimppu vyössä, rinnallaan onyksiin ja kultaan juotettu medaljonki ja kapea, valkea kaularöyhelö, joka kuvasti hänen kaulansa läpikuultavaa ja pehmoista valkeutta. Runsaat palmikot oli kammattu niskaan. Hänen hempeissä, kevyesti vaaleanpunaisissa kasvoissaan huomasi vain suun ja silmien ilmeessä luonteen lujuuden. Kummallista, kuinka nuo silmät voivat kuvata todellista elämänymmärtämystä ja samalla suurta hyvyyttä. Hänen laskiessaan leikkiä ja hymyillessään niihin ilmaantui surumielisen lempeä väri, aivankuin joku toinen hänen henkeensä yhtynyt haikeamielinen olento olisi hiukan iloinnut hänen ilostaan.
Hän ja Silla puhuivat toisilleen jonkinlaisella ystävällisellä tuttavallisuudella, jossa tarkempi huomioiden tekijä olisi heti keksinyt silminnähtävää pidättyväisyyttä, niinkuin kaksi ihmistä, joita samalla yhdistää ja erottaa molemminpuolinen kunnioitus, jotka tutkistelevat, miten olla koskettamatta toisiinsa, sitäkin enemmän, mitä lähempänä kulkevat. Etenkin Sillan käytös ilmaisi tätä usein liiallista varovaisuutta, tätä huolenpitoa itsensä pidättämisestä. Edith sitävastoin oli luonnollisempi ja tasaisempi, hänen tapansa oli ylimalkaan myötäsyntyisen hillitty ja rauhallinen. He tunsivat toisensa jo kauemmin kuin kuusi kuukautta, tapasivat toisensa usein, ei kylmissä seurustelusalongeissa, vaan lämpimän kotielämän tuttavallisuudessa, ja heitä yhdisti molemmille rakas, vaikka erilailla rakas henkilö. Jo heidän tuttavuutensa ensi päivistä lähtien Edith oli puhunut Sillalle palatsista ja sen asukkaista. Marinaa oli hän kuitenkin kosketellut puheissaan mahdollisimman vähän, tuntien heidän suhteidensa koko peitetyn historian. Silla huomasi hyvin tuon varovaisuuden, eikä Edith voinut epäilläkään, ettei hän tietänyt sen syytä. Tuo heidän tietoinen vaikenemisensa muuttui jollakin tavalla salaiseksi siteeksi heidän välilleen, melkein kuin kahden sielun väliseksi sopimukseksi. Tuollaiset salaisuudet kahden henkilön välillä jotka kunnioittavat toisiaan ja tapaavat toisensa usein yhdistävät heitä aluksi jonkinlaisella suloisella tunteella; mutta sitten, tuttavallisuuden ja ystävyyden kasvaessa, tuo vaitiolo, sen sijaan että yhdistäisi, erottaa, ja suloinen tunne käy kiusalliseksi, syntyy hermostunut halu kosketella tuota kiellettyä puheenaihetta epäsuorasti. Silloin tapahtuu kuin kahdelle tasaisella pinnalla vierekkäin vierivälle vesipisaralle: riittää vain hiuksen kosketus, niin ne sulavat yhdeksi: yhden ainoan sanan kosketus särkee viimeiset pidättelyt sydämen purkauksille ja ystävyys tulee täydelliseksi. Mutta Edith ja Silla eivät näyttäneet olevan vielä lähelläkään tätä kohtaa.