Edith suostui mielellään isänsä ehdotukseen ja meni pukemaan ylleen hattunsa ja takkinsa. Myöskin Steinegge pyysi Sillalta monin kursailuin lupaa saada mennä koristamaan omaa persoonaansa. Silla meni sill'aikaa kanavanpuoleiselle parvekkeelle odottelemaan.
Huhtikuu loisti sinä iltana kirkkaine taivaineen, huokuen kevään iloista lupausta vanhan kaupungin ylitse, joka joi lämpimiä tuulenhengähdyksiä joka ikkunallaan. Ne levisivät lempeinä toreille, hyppelivät kaduilla ja humisivat nurkissa. Tuolla korkealla ne kulkivat suurina, äänettöminä aaltoina heilutellen kattoikkunoihin ripustettua pyykkiä ja ikkunalaudoille järjestettyjä kukkia, jotka keväisen auringonlaskun äärettömässä sulossa hymyilivät taivaalle, viattomina ja epätietoisina vanhojen talojen syntitaakasta. Aurinko laski Sillan selän taakse. Talo, jossa hän oli, oli mahdottoman iso, synkkä rakennus, ja toiset samanlaiset rivissä molemmin puolin heittivät varjojaan alhaalla seisoviin pieniin puutarhoihin, katuun ja osaksi vastapäisiin taloihin.
Parvekkeen alla, hieman vasemmalla, ulkoni ensimmäisestä kerroksesta terassi kahden magnolian välissä, valkopunaruutuisine kivilattioineen ja vaaleanpunaisina graniittireunuksineen. Viisi, kuusi herraa, hännystakit yllä ja valkeat kravatit kaulassa, ilman käsineitä, käyskenteli siellä poltellen. Eräs nainen, kuin pitkä, vaaleansiniseen samettiin kiedottu pyrstötähti, valkea kameelian kukka tukassa, ilmaantui sinne nojaten pieneen, lihavaan herraan, joka myöskin oli puettu hännystakkiin ja valkeaan kravattiin. Tupakoitsijat lähestyivät heti kunnioittavin elein tätä. Silla ei voinut parvekkeelta erottaa puhetta, mutta äänet kuuluivat, ja etenkin pienen, lihavan herran, komendööri Vezzan, äänen kuuli hyvin. Silla tunsi naisen erääksi itsepintaisen hyvin säilyneeksi neljäkymmentäviisivuotiaaksi kaunottareksi, joka muutama vuosi sitten oli eronnut peluri-miehestään ja oli hyvin tunnettu kirjallisista harrastuksistaan, ensiluokkaisista kokeistaan ja neljännen luokan rakastajistaan, niinkuin kerrottiin. Kirpeä hienostuneen aistillisuuden lemu, tuhansien valikoitujen, henkevyyden hienostamien nautintojen aura kohosi tuolta terassilta illan puhtauteen, niinkuin jonkin suuren hotellin maanalaisista keittiöistä epäselvä herkkujen haju nousee ylös kadulle. Mutta täällä ylhäällä, tuulen suurissa aalloissa, haihtui tuo hienon maailman tuoksu. Täällä ylhäällä hengitti suloista ilmaa, joka oli kuin siveän nuoruusiän selittämättömät mielenhaikeudet, sen lemmen hämmennys, joka ei löydä ilmaisuaan, sen ääretöntä tarvetta avata sydäntään. Silla ei ajatellut mitään erityistä; hänen mieleensä tuli muistoja kaukaisista maista, epämääräisiä rakkaudentunnelmia aikaisemmilta nuoruusvuosilta, molli-akordeja ja kansanlaulujen säkeitä. Eräs niistä, joka tänään soi yhtä mittaa hänen korvissaan, oli Markeilta kotoisin, äärettömän suloinen:
Bocouccia riderella spandifiori.
— Herra Silla, sanoi Edith hymyillen. — Aiotteko jäädä tänne?
Hän säpsähti ja kääntyi kiireesti ympäri pyytäen anteeksi hajamielisyyttään.
Edith ja Steinegge odottivat häntä. Edithillä oli tummanharmaa päällystakki ja musta, pieni hattu alaslaskettuine harsoineen.
— On suorastaan vahinko, sanoi Silla hänelle, — että pitää laskeutua alas.
— Te haluaisitte kävellä pilvissä, vai mitä?
Hän katsoi hieman närkästyneenä Edithiin, huomasi tämän hymyssä salatun surumielisyyden ja vaikeni.