— Anteeksi, sanoi Edith, — minussa ei ole runollisuutta.
Ehkei hänessä ollut runollisuutta, mutta äänessä, jolla hän sen sanoi ja tuossa somassa olennossa, jota laskeva aurinko valaisi, oli sitä niin paljon.
— Menkäämme siis! sanoi Steinegge.
— Se ei ole mahdollista, vastasi Silla vihdoin Edithille heidän astuessaan ulos.
Hän oli miettinyt kauan tätä vastausta. Edith ei puhunut; ei myöskään voinut nähdä, miten hän vastaanotti Sillan myöhäisen vastauksen, sillä hän oli jo astunut pimeihin portaihin.
Oli lohduttavaa päästä ulos pimeästä ja kylmästä porraskäytävästä vielä valoisalle kadulle, joka oli melkein yhtä puhdas tuulisen päivän jälkeen kuin Steineggen sylinteri. Tämä asteli tyttärensä vasemmalla sivulla jäykkänä kuin ylösalaisin käännetty Y. — Oo, sanoi hän yhtäkkiä pysähtyen, — tiedättekö, rakas ystävä, olen tänään saanut kirjeen don Innocenzolta!
Hän oli ryhtymäisillään etsimään sitä päällystakkinsa taskusta, mutta Edithin luodessa häneen nopean silmäyksen, sanoi hän unohtaneensa sen kotiin ja alkoi puhua suurella innostuksella siitä Sillalle.
— Hyvin ystävällinen kirje, sanoi Edith, — ja hyvin…
— Ei henkevä, ei. Italiankielessä on toinenkin sana, joka minusta tuntuu vaistomaisesti paremmalta tähän kohtaan.
— Sattuva, sanoi Silla.