— Niin, sattuva.
Edith osasi kerrata siitä suurimman osan Sillalle. Ei ollut ensi kertaa, kun don Innocenzo kirjoitti hyvälle saksalaiselle ystävälleen, täyttäen täten Edithin hänelle ilmaiseman salaisen toiveen ennen lähtöään palatsista. Näiden kirjeiden pohjasävy oli täynnä hyväntahtoisuutta ja terävyyttä, ne olivat kirjoitetut klassilliseen tyyliin ja jonkin verran teennäiseen muotoon, niinkuin ylimalkaan on tapana oppineilla miehillä, jotka kirjoittavat harvoin kirjeitä. Hän kosketteli silloin tällöin seurakunnassaan sattuneita surullisia tapauksia, vakavia vaivoja, joita kannettiin kristillisellä kärsivällisyydellä, puhuen kunnioittavasti ttalonpoika-raukoista, heidän hyveistään ja uskostaan, niinkuin mies, joka itsekin on taistellut uskonsa puolesta ja, vaikka onkin siinä taistelussa voittanut, katsoo ymmärtäen niitäkin, jotka ovat epäonnistuneet. Hän kertoi, että pakkanen, lumi ja sateet olivat vahingoittaneet hänen kirkkonsa kattoa ja että edellisenä sunnuntaina eräs nuori mestari oli sattumalta tullut sinne ja soittanut suurenmoisesti erään saksalaisen Bachin musiikkia. Kansaan ei tuo musiikki ollut tehnyt suurtakaan vaikutusta, mutta hän oli yhä vieläkin kuin paratiisissa sen johdosta. Sitten hän kertoi paperitehtaan töiden olevan jo jokseenkin pitkällä ja että sen perustuksia kaivettaessa oli löytynyt eräitä esihistoriallisia astioita ja astioiden sirpaleita, jotka nyt koristivat hänen yksityismuseotaan. Kirkkoherra ilmoitti lopuksi, että hänen vuoriensa lämpöiset rinteet olivat täydessä kevätasussaan, ja kuvaili niiden ulkonäköä harkitun hienoa tyyliä käyttäen pyytäen innokkaasti Steineggejä tulemaan muutamaksi päiväksi hänen luokseen niin pian kuin mahdollista.
Edith kertasi melkein sanasta sanaan kirkkoherran kirjeen, jättäen vain yhden kohdan pois. Oli outoa kuulla puhuttavan järvestä, vuorista ja yksinkertaisesta maalaiselämästä Porta Venezian korsolla kahden tiheän ihmisvirran välissä, jotka hitaasti kulkivat kaupungin vallituksia kohden ajopelien kumeassa melussa, loistohevosten iskiessä jäntevästi kavionsa kiviin katujen kulmauksissa, joita kaikenkaltaiset valkeat, punaiset ja keltaiset ilmoitukset koristelivat. Aurinko oli jo laskenut, kultaiset pilvet läntisellä taivaalla kuvastivat lämmintä valoaan korkeimpien talojen huippuihin, ja tuuli toi silloin tällöin kevään hengähdyksiä tai savukkeiden ja hajuvesien tuoksua mukanaan. Naiset vaunuissaan näyttivät rientävän kirkasta taivaanrantaa kohden ja antautuivat harvinaisen kaihomielisinä ja hiljaisina lempeän ilman hyväilyihin. Ja nuo kaksi pitkää, mustaa, siellä täällä jonkun vaalean naispuvun värittämää ihmisvirtaa laskeutuivat hitaasti korson kumpaakin sivua askelien ja äänien sekavassa pauhussa, näyttäen kahdelta pitkältä ja painavalta kangaskappaleelta, joita vedettiin käytäviä pitkin ulos kaupungin pimeistä varjoista. Kaikki ikkunat olivat selko selällään. Sillasta tuntui kuin sydämetkin olisivat olleet auki ja että tuo ihmisvirta kätki sisäänsä iloisten ajatusten ja hymyilevien kuvien loppumattomia aarteita, jotka uhkuivat kevään viatonta nuoruutta. Yksiöpä auringossa lämminneiden kivienkin värissä hän tunsi häikäilemättömän huhtikuun voiman, joka kykenemättömänä herättämään näissä elämää pani niihin ainakin halun ja kaukaisen toiveen siihen. Hänen sydämensä ei edes värähtänytkään kuullessaan puhuttavan järvestä ja vuorista, ei ainoakaan menneisyyden äänistä herännyt eloon hänen sisällään.
— Eikö kirkkoherra kirjoita mitään muuta? kysyi hän Edithiltä.
— Ei mitään muuta, vastasi Steinegge.
— Kuinka? Eikö hän puhu mitään palatsista?
— Hm, jonkin sanan.
— Eikö hän puhu donna Marinan naimisiinmenosta.
Steinegge ei voinut vastata, sillä eräs tilbury tuli juuri täyttä ravia, niin että katukivitys kaikui, aivan Sillan sivuitse, joka kääntyi katsomaan hevosta, kaunista, solakkaa raudikkoa.
— Kaunis hevonen! ehätti ratsumestari sanomaan tilburyn ajettua ohitse.
— Kaunis, mutta liian kevyt. Unkarilaista rotua, tunnen kyllä.
Sopivampi satulaa kantamaan.