Hän irtaantui aivan hiljaa Sillasta ja pysähtyi; Steineggeä ei näkynyt.
— Anteeksi, neiti Edith, sanoi Silla ääni hieman vavisten. — Te tuomitsette minua väärin. Olenhan kyllä tottunut tulemaan väärin tuomituksi aina siitä lähtien, kun äitini kuoli. Ja syy onkin suurimmaksi osaksi omassa luonteessani, mutta se tuntuu kuitenkin katkeralta. Sen jaksaa kyllä kestää, jos on hiukan ylpeyttä ja uskoa toistenkin tuomioihin joko täällä tai muualla, mutta väliin ylpeys ja uskokin romahtavat alas sydämen syvyyksiin ja tuntuu kuin itse sydänkin uppoaisi. Antakaa minun puhua, neiti Edith. En näe ihmisissä muuta kuin välinpitämättömyyttä ja onnessa paljasta pilkkaa. Mutta astun siitä huolimatta pää pystyssä, ainakin tähän asti; mutta uskokaa, että on julmaa haavoittaa sellaista, jolle kaikin kääntävät selkänsä. Pyydän teitä antamaan kätenne ja kuuntelemaan minua hetkisen.
— En luullut loukanneeni teitä, sanoi Edit nojaten taas kädellään hänen käsivarteensa, — sehän on niin inhimillistä.
Toinen tarttui päättäväisesti vastahakoiseen kätöseen ja käsivarttaan kohottaen veti sen puoleensa puhellen matalalla äänellä välinpitämättömän ihmisjoukon keskellä innokkaammin ja vilpittömämmin kuin jos olisi ollut Edithin kanssa kahden erämaassa:
— Inhimillistä? Mutta ei niinkuin te luulette. En ole parantunut niinkuin kasvit, jotka aurinko ja ilma saattavat unohtamaan, vaan olen tahtonut parantua hillitöntä tahdonvoimaa käyttäen; olen repäissyt pois sydämestäni ilkeäluontoisen kuumeen, joka alensi minua siveellisesti. Sillä minä en kunnioita tuota naista, enkä milloinkaan ole häntä kunnioittanut.
— Ettekö? sanoi Edith tahtomattaan innostuen.
— En, en milloinkaan. Uskokaa te edes minua, te, joka olette niin jalo. Minulle on äärettömän tarpeen, että joku teidän kaltaisenne uskoo minuun ja tuntee hiukan ystävyyttä minua kohtaan. En puhu asioistani kenellekään, mutta usein minulle sattuu, että tunnen kuolevani tuolla korkeudessa, jonne pakotan henkeni työtä tehden, tutkien ja Jumalaa ajatellen. Kuulen monien synkkien äänien, jotka kasvavat yhä voimakkaammiksi, kutsuvan minua alas kuiluun, lokaan, joka sammuttaa ajatuksen. Anteeksi, neiti Edith, varmasti ikävystytän teitä puhumalla niin paljon itsestäni.
— Oi, ette, sanoi tämä hiljaa. — En olisi voinut aavistaakaan sitä mitä nyt kerrotte.
— Tiedän sen; sydämeni on tavallisesti suljettu. Tänä iltana puhun, sillä minusta tuntuu kuin eläisin unessa.
— Te uneksitte puhuvanne jo kauan sitten kuolleelle henkilölle, johon voitte täydellisesti luottaa.