— Ei, uneksin kevätyön unelmaa, niinkuin uneksivat ehkä nuo vanhat plataanit toiveita täynnä, kun kuu nousee ja ihmiset menevät täältä tiehensä. Uneksin, että minäkin vielä kerran saan lehteni ja kukkani ja puhelen taas pitkän äänettömyyden perästä lempeän kevään kanssa, kertoen sille syksyn ja talven kaikki surut, kuin ne olisivat jo vuosisatoja sitten koetut. Kuulkaa siis. En kunnioittanut häntä. Edellyttäkäämme ensin tämä: lannistukseni hetkinä on minulla aina ollut mieletön, vaistomainen tunne jostakin synkästä, minua hallitsevasta kohtalosta. Teidän isänne ei ole voinut kertoa teille kaikkea, siksi ettei hän tietänyt kaikkea. Minä avaan nyt sydämeni lempeälle keväälle. Jokin aika sitten julkaisin salanimellä kirjan Eräs Uni.
— Saanko lukea sen? kysyi Edith.
— Saatte. Vähän aikaa ennen palatsiin lähtöäni saapui kirjapainoon, jossa tuo kirja oli painettu, kirje, osoitettuna Erään Unen tekijälle, allekirjoituksena Cecilia. Se oli tuoksuava kirje, joka räiskyi sarkastista henkevyyttä, oli täynnä ranskalaisia mielilauseita ja puhui paljon kohtalosta ja kohtaloon uskomisesta. Tuon Cecilian äänensävy ei ollut minusta oikein miellyttävä, mutta kirjeellä oli kuitenkin älyn ja omituisuuden viehätys, ja sen lisäksi, hymyilkää vain, se imarteli minun itserakkauttani, joka harvoin on saanut maistaa julkista kiitosta: tunsin siis sitäkin suurempaa nautintoa tuon tuntemattoman lukijattareni minulle salaisesti lähettämistä riveistä. Näette, että tunnustan teille pienet kurjuutenikin. Lyhyesti sanoen, vastasin hänelle. Cecilian toinen kirje saapui palatsiin lähtöni edellisenä päivänä? Se oli täynnä sukkeluuksia ja häikäilemättömän uteliaita kysymyksiä. Päätin lopettaa koko kirjeenvaihdon siihen ja kirjoitin hänelle viimeisen kirjeeni, jonka aloitin palatsissa ja panin postiin täällä tullessani hakemaan kirjojani. Te olette kuullut isältänne mistä syystä ja millä tavalla lähdin pois palatsista. Tuona päivänä olin sattumalta päässyt selville, arvatkaa… Cecilia oli donna Marina. Lähdin matkaan yöllä ja tapasin hänet veneineen. Meillä oli kiivas sananvaihto. Meidät yllätti rajuilma ja minun täytyi saattaa hänet kotiin. En sano teille kuinka ja miksi, mutta jouduin silloin ankaraan kiusaukseen luopua koko matkastani. Tempauduin irti hänestä heittäen hänelle vasten kasvoja hänen salanimensä Cecilian ja pakenin kauhuissani tuon mielettömän ajatuksen takaa-ajamana, että olisin jonkin vihamielisen voiman leikkikaluna, voiman, joka näyttää minulle onnen, tarjoaa sitä, mutta vetää sen heti pois, kun olen tarttumaisillani siihen. Tarvittiin koko ylpeyteni… Te luulette minua vaatimattomaksi, neiti Edith. En ole sitä, paitsi lamautumisen hetkinä, jolloin tunnen itseni suorastaan mahdottomaksi elämään. Tarvittiin siis koko henkinen ylpeyteni saadakseni poljetuksi jalkojeni alle tuon kurjan pelon, tarvittiin ankaraa työtä vapautuakseni tuosta arvottomasta tunteesta sukeltamalla vanhoihin kirjoihin kuin kylmään veteen tai kirjoittamalla ihanteellisista asioista, joissa ajatukseni innoittui ja löysi lepoa. Ja niin voitin. Mutta vasta tänä iltana ymmärrän, kuinka täydellisesti olen voittanut. Ja te…
— Oh, sanoi Edith pysähtyen, — missä olemmekaan?
He huomasivat olevansa yksin lehtokujalla. Huomaamattaan he olivat sivuuttaneet kohdan, missä ajopelit ja kävelijät kääntyivät takaisin.
Edith punastui hajamielisyyttään ja kääntyi kiireesti ympäri jättäen Sillan käsivarren, mutta säikähti kuitenkin samassa loukanneensa häntä tuolla äkkinäisellä liikkeellään.
— En voinut tuntea näitä asioita, sanoi hän. — En ymmärtänyt kaikkea, mitä kerroitte, mutta uskon teihin. Jospa tietäisitte, kuinka korkea ajatus isälläni on teistä! En ole italialainen, lisäsi hän pontevasti, — enkä tiedä onko totta, ettei teillä ole mainetta, mutta varmastikaan se ei ole totta, jatkoi hän ääntään alentaen, — ettei teillä ole ystäviä.
Oliko se huhtikuun hempeä runollisuus vaiko äsken uskottujen salaisuuksien synnyttämä liikutus, joka sai Sillan niin herkäksi, että nämä Edithin yksinkertaiset sanat sumensivat hänen silmänsä. Hän tarttui uudelleen Edithin käsivarteen.
— Ah, sanoi hän, — onko totta, onko todellakin totta, että te uskotte minuun, vaikk'ette ymmärräkään minua täydellisesti? Maineesta ja kaikkein loistavimmasta kunniasta luopuisin tuhat kertaa, jos minulla niitä olisi, en ystävyydestä; ei, se ei riitä…
Edithin käsi vapisi hänen käsivarrellaan.