— Muistakaa! »Kuninkaan» jälkeen.
— Onnittelen, rakas ystävä! sanoi Steinegge
— Oh, minkä johdosta? vastasi Silla halveksivasti. — Se on rouva de Bella, vastenmielinen pariisilaisnukke. En seurustele ollenkaan hänen kanssaan. Jospa tietäisitte, kuinka tutustuin häneen! Viime syksynä eräs G…, joka opiskelee filologiaa Berliinissä, lähetteli minulle vanhan runoilijamme Bonvesin de Rivan siellä painettuja runoja. Samalla hän lähetti nähtävästi toisia kirjoja ja valokuvia tuolle rouvalle, joka oleskeli silloin Varesessa. Erään postissa tapahtuneen väärinkäsityksen johdosta vietiin minunkin kirjaseni tämän kotiin täällä Milanossa. Juuri sinä päivänä tuo rouva pyrähti tänne Varesesta ja tapasi minut San Giuseppe-kadulla, kun saatoin tätiäni, rouva Pernettiä. Tätini pysähtyi puhumaan hänen kanssaan ja monien juttujen jälkeen esitteli minutkin. Silloin tuo rouva hämmästyy. — Mutta minullahan on teidän tavaroitanne! sanoo hän. Minä en ymmärrä enkä vastaa. — Tehän olette Erään Unen tekijä, eikö totta? lisää hän. Nyt joudun hämmästyksen valtaan. Silloin hän kertoo nauraen kirjasta ja sanoo viattomasti, että G… oli pannut sen sisään kirjelipun, jossa seisoi: »Lähetä minulle kopio unestasi.» Sitten hän kehoitti minua monin kohteliaisuuksin käymään luonaan, jonne meninkin pari kertaa joulukuussa. Mutta sen jälkeen en enää mennyt. Tänään sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoi haluavansa puhua kanssani ja pyysi minua tulemaan luokseen huomenna teatterinäytöksen loputtua.
Silla kertoi tämän kaiken kiihkoisasti, aivan kuin olisi tahtonut puhdistautua jostakin epäluulosta.
He istuutuivat kahvilan edustalle. Lyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt, ja pöydät olivat melkein tyhjät. Sen sijaan suuren kaasulampun valaiseman kahvilan sisältä kuului tarjoilijain teräviä ääniä, kuppien ja teevatien kalinaa ja lusikoiden ja tarjottimille heitettyjen rahojen kilinää. Steinegge alkoi puhua G…stä, johon oli tutustunut Itämailla. He olivat tavanneet toisensa Bukarestissa v. 1857 ja vuosi sen jälkeen Konstantinopolissa ja sitten v. 1860 Torinossa. Steinegge puheli kovin mielellään oleskelustaan »suuren portinvartijan» alusmailla. G…stä hän johti puheensa Stambuliin ja Bosporiin. Liikuttaa kummallisesti sydäntä, kun hämärän painuessa kuulee puhuttavan kaukaisista maista, oudoista tavoista ja tuntemattomista, ihmeellisistä kielistä. Silla katsahti vähän väliä Edithiin kuunnellen kertojaa niinkuin kuunnellaan suloista musiikkia lukiessa jotakin kirjaa tai miettiessä, niin että kertomuksen runollisuus värittää kirjaimet ja ajatukset eikä kuitenkaan ainoakaan tavu jää mieleen. Hän runoili Edithin hienosta, tummasta olennosta kuullessaan puhuttavan sypresseistä, maurilaisista suihkulähteistä, valkeista palatseista ja kimaltelevasta merestä. Jokainen ääriviiva tuossa kauniissa olennossa ilmeni hänelle uuden sulon leimaamana ja näytti hänestä läpitunkemattoman, puoleensa vetävän ajatuksen merkiltä. Hän ei nähnyt Edithin silmiä, mutta kuvitteli ne mielessään ja tunsi niiden lempeyden sydämessään, kuvitteli hänen ajatuksiaan, ei ajatuksia itseään, vaan paremminkin niiden arvokkuutta ja tyyneyttä ja ylpeää puhtautta. Ja hänen sisällään syntyi kirkas valo, lämpö, joka oli yhtä kaukana intohimosta kuin välinpitämättömyydestä, jonkinlainen selittämätön luottamuksen alku. Hänet valtasi kuin ylöspäin kohoamisen tunne, omituinen innoitus, näkökyvyn laajentuminen; kaikki näytti hänestä hämmästyttävän elävältä ja selvältä: vallituksen puiden suuret varjot, häntä ympäröivien ruskeiden läiskien ääriviivat, lähellä olevat esineet, kaikki näyttivät uusilta ja mieltäkiinnittäviltä kuin muinoin hänen lapsuutensa aikoina.
Sillävälin Steinegge puhui puhumistaan. Hän kuvaili erästä hullunkurista tapausta matkaltaan Konstantinopolista Messinaan. Samassa läheisen katulyhdyn kaasu leimahti sytyttäjän tulen koskettamana liekkiin valaisten Edithin kasvot.
Tämä oli hyvin kalpea ja vakava eikä katsonut isäänsä päin. Nyt hän säpsähti ja alkoi kuunnella liian äkkinäisesti ja innokkaan tarkkaavasti, jotta sitä olisi voinut pitää vilpittömänä. Silla huomasi sen, ja ilon aalto valahti hänen rinnassaan.
Kun hän sitten myöhemmin saattoi isän ja tyttären kotiin, ei heidän välillään vaihdettu montakaan sanaa. Heidän erotessaan Silla ojensi Edithille kätensä, johon tämä epäröiden laski omansa vetäen sen heti takaisin. Silla tuskin kuuli Steineggen meluavia hyvästelyjä ja lähti matkaansa osaksi pahoillaan, osaksi iloissaan jäädessään yksin. Hän poistui hitain askelin, pää kumarassa, muistellen mielessään Edithin kalpeata kasvoja ja hänen silmiään, kun kaasuliekin leimahdus yllätti ne; hän johdatti yksitellen mieleensä heidän välillään vaihdettuja sanoja, omia tunnustuksiaan ja tuota Edithin varovaisille huulille niin outoa ystävyyden vakuutusta, hänen silminnähtävää hämmennystään heidän erotessaan hänen isästään, jonka hän kuitenkin sitten pian unohti Sillan puhellessa. Kaikesta tästä Silla ei vetänyt mitään erikoista johtopäätöstä, katsoi vain käsivarttaan, jossa Edithin käsi oli levännyt, ja nautti noista muistoista niinkuin kukkien tuoksusta. Ja näytti siltä, kuin hän olisi vähitellen humaltunut siitä. Hiljaiselta kadulta, jossa Steinegget asuivat, hän kulki itsetiedottomasti kaupungin keskustaa kohden. Ihmisjoukot alkoivat tihetä, puotien ihanuudet kasvoivat, vaunujen kolina yltyi. Silla kohotti päätään ja kiiruhti askeleitaan. Kuuma ylpeyden loimu liekehti hänen sisällään, ei aivan harvinainen hänelle, joka näinä hetkinä etsi tavallisesti ihmisjoukkoa, tuntien kirpeää nautintoa tietäessään olevansa sille tuntematon, halveksivansa ja vallitsevansa sitä ajatuksellaan. Huomattuaan yhtäkkiä olevansa korso Vittoriolla hän heittäytyi ihmisvirtaan.
Hän oli sanonut Edithille: Sielu! Yksi ainoa sielu, joka vastaanottaisi neroni tuotteet! Mutta tämä oli lainauksen raskaiden hetkien huuto, kun hän tiesi itsensä heikoksi välinpitämättömän maailman edessä ja tunsi sivullaan synkän paholaisen kalvavan ydintään. Se oli pimeiden hetkien huuto, hetkien, jotka olivat tyhjät uskosta ja toiveista. Eikä se olisi ollut rehellinen silloin, kun nero loimusi rohkeana ja elinvoimaisena hänen sisässään ja kun synkkä paholainen vaikeni. Silloin mies ylpeän onnen humalluttamana halveksi yleisön välinpitämättömyyttä, arvostelun karvasta vääryyttä, onnen suosikkien hävyttömyyksiä, jopa tuon saman pilkallisen onnen pahankujeellisia kasvoja; ja hän kirjoitti silloin, ei kunnianhimosta, ei mielihalusta, ei ylevästä taiteen rakkaudesta, joka on suurten nerojen muusa, vaan ihanteellisen velvollisuuden tunnosta Jumalaa kohtaan totellakseen tuota mahtavaa, laajaa kättä, joka iski hänen hartioidensa väliin, piti häntä silmällä, paiskasi hänet työpöytänsä ääreen, pusertaen hänen sydämestään elämän veren, joka nyt kelmenee unohdettujen kirjain lehdillä. Näitä harvoin sattuvia, loistavia hetkiä erotti toisistaan pitkät, pimeät väliajat. Mahtava käsi kohosi hänen hartioiltaan, ajatuksen valo sammui toimettomuuden painavaan pimeään; kaikki ennen eletyt pettymykset raatelivat hänen sydäntään, kaikki vanhat haavat vuotivat verta; hän luetteli tuntien katkeran tuskallista nautintoa nuoruutensa pettyneet toiveet, aina ja joka paikassa kokemansa kummalliset ja uskomattomat vastoinkäymiset ja lopuksi oman luonteensa turmiota tuottavat vastakohdat. Näin hän vähitellen lakkasi tekemästä työtä, ei rukoillut enää, ei tuntenut Jumalan läsnäoloa. Silloin hänen kärsivällinen kuolemanvihollisensa, tuo hänen sivullaan kalvava paholainen, alkoi nousta ja kirkua hänen veressään.
Se oli hekuman synkeä paholainen. Sillan nuorukaisikä ja ensimmäinen nuoruus oli ollut puhdas. Hänen äitinsä pyhä suojelus, taiteelliset taipumukset hänen henkensä ihanteellinen ylevyys, opintojen tuottama rasitus ja kirjallinen kunnianhimo olivat, varjelleet häntä siitä karkealuontoisesta turmeluksesta, joka myrkyttää tuota ikää. Hänen verensä oli silloin vielä tyyni, mielensä ihanteellisen naiskauneuden innoittama, joka oli yli-inhimillinen enemmän älyn kuin muotojen puolesta. Ajoittain hän luuli olevansa rakastunut. Hänen tunteensa etsi aina jotakin tuntematonta ja mahdotonta. Jonkun tuntemattoman naisen katse, hymy, lempeä ääni tunkeutui moniksi kuukausiksi hänen sydämeensä. Silloin alhaisten rakkaussuhteiden ajatuskin kauhistutti häntä. Kaikki hänen nuoruuden liekkinsä paloivat sydämessä ja aivoissa, mutta jouduttuaan ensimmäisten kirjallisten pettymystensä perästä suuren lamauksen valtaan, tuo kalvava tuli laskeutui hänen aisteihinsa. Häntä iletti kauan, sitten hän heittäytyi siihen. Mutta hän ei etsinyt helppoja suhteita, hänen oli mahdoton taivuttaa sieluaan valheellisten sanojen teeskentelyyn: hän valitsi sen synkän, mykän nautinnon, jota tarjotaan kaupungin varjoissa. Pian hän kuitenkin siitä heräsi hämmästyksissään, liekehtien vihaa omaa itseään kohtaan, sai taas takaisin menetetyn neronsa lämmön, löysi ihanteelliset rakkautensa, tarttui uudelleen kynään takertuen ajatukseen velvollisuudesta Jumalaa kohtaan kuin pelastusköyteen. Hän lankesi taas ja nousi yhä uudelleen taistellen ja ponnistellen lakkaamatta ja kärsien tappionsa hetkellä uskomatonta hengen lamausta ja tuskallista aavistusta viimeisestä, korjaamattomasta lankeemuksesta kuiluun, joka on nielevä hänet ikiajoiksi. Sillä hengen ja aistien antagonismi oli hänessä niin voimakas, että toisen puolen valta menehdytti kokonaan toisen. Hän ei ollut koskaan tuntenut inhimillisen rakkauden tervettä tasapainoa, ei koskaan saanut osakseen pysyväistä vastatunnetta sille ylevälle ja puhtaalle rakkaudelle, jota hän täynnä tuskaa rukoili tuntiessaan Jumalan hylkäävän itsensä. Kaksi kertaa hänelle oli sattunut harvinainen ja arvaamaton onni tulla rakastetuksi sielun hehkulla, niinkuin hän itse toivoi. Mutta toinen näistä suhteista rikkoutui yhtäkkiä kohtalon välttämättömästä pakosta. Toinen hävisi taas salaperäisesti jättäen Sillan kauhun valtaan, kuin hän olisi nähnyt aaveen ja kuullut kohtalon ivanaurun soivan korvissaan. Marinan herättämä aistien ja mielikuvituksen hurma kulki hänen lävitseen kuin polttava tuli. Milanoon palattuaan hän sammutti väkipakolla tuon tulisen muiston itsepintaisiin kreikankielen ja uskonnonfilosofian tutkimuksiin, vuorotellen syventyen fantastisiin kirjoihin ja siveellisiin tutkielmiin.