Eikä tuo kaamea sisäinen hiljaisuus vallannut häntä kertaakaan sinä talvena, hiljaisuus, joka tavallisesti kävi kiivaiden aistimyrskyjen edellä. Pitkä lepoaika terästi hänen mieltään ja antoi hänelle takaisin melkein nuoruusvuosien raikkauden. Ja nyt Edithin katse ja lempeä ääni sydämessään hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja puhtaaksi uskaltaen katsoa avoimin silmin peloittavista haamuista tyhjään tulevaisuuteen. Hän kulki ilon kantamana ihmisvirrassa kuin reipas uimari, joka aaltoja halliten halkoilee niiden kuohuja. Hän tunsi, että tuo ylpeä luottamus oli taas palannut, luottamus, että hän nerollaan vallitsee tuota kauneutta ja iloa ahnehtivaa ihmisjoukkoa, joka pysähteli jalokivikauppiaiden välkkyvien ikkunoiden eteen tai seisoskeli tiheänä toisten, vatsan riemua kätkevien akkunain edessä värähdellen kullan synkässä huumauksessa ja eläimistyneenä vatsansa himoissa. Minkä unelman voisi heille osoittaa tämän vastapainoksi? Kuinka uhmata heidän alhaisuuttaan ja itsekylläisyyttään, ruoskia heitä vasten kasvoja kuin villiä eläintä, hämmästyttää ja lannistaa kesyiksi sanansa ja sisäisen, jumalallisen innoituksen voimalla. Ja rakastaa ja olla rakastettu ilman määrää, varmana sellaisen naisen kuin Edithin rakkaudesta, vapautuneena ikuisesti tuosta inhottavasta loasta.
Näin haaveillen hän kulki pitkin tuomiokirkon sivua. Vaitelias, suunnattoman suuri rakennus seisoi kaasulyhtyjen kuin menneen aikakauden kääpiöiden piirittämänä kantaen kyljessään niiden pieniä liekkejä, jotka hiukan ylempänä sammuivat pimeään. Pimeä taas haihtui ylempänä puhtaankelmeään hämärään, josta kohosi huippuja, harjoja ja marmori, väriltään kuin kaukainen lumi ennen aamuruskoa. Noiden marmorikoristeiden näkeminen kuunvalossa, — turhia mutta ihastuttavia ihanteen komeuksia, — rikkoi Sillan haaveet, jotka eivät suinkaan olleet aivan vapaat kunnianhimosta ja katkeruudesta ihmisiä kohtaan, viilensi hänen sydäntään ja herätti hänessä suuren hiljaisuuden kaipuun. Silla alkoi kulkea kotiaan kohti. Hän asui kaukana San Ambrogion lähistöllä. Hänen astuessaan autiolle, valoisalle torille, pilkisti kuu esiin ylhäältä S. Vittore-kadun talojen huipulta. Silla säpsähti ja nosti vaistomaisesti hattuaan. Oliko tuo kylmä ja juhlallinen valo ollut mukana hänen syntymähetkellään, koska se tuli aina katselemaan, häntä surumielisesti hänen elämänsä vakavina hetkinä, nyt niinkuin eräänä toisenakin iltana, jolloin se kohosi Alpe di Fiorin synkkien pilvien välistä heittäen järven tummaan pintaan hopeaisen sirppinsä? Silla naurahti itselleen ja sanoi sen olleen jäähyväistervehdyksen tuolle vanhalle ystävättärelleen.
Hän valvoi kauan pienessä huoneessaan neljännessä kerroksessa, josta näki alas ahtaaseen, syvään, neliskulmaiseen pihaan. Hän antoi ikkunan olla auki. Sen ulkolaudalla oli ruukussa kukkivia sinivuokkoja, jotka lähettivät tuoksuaan huoneeseen. Työpöydältä Silla näki vastakkaisen, valkean muurin, kattoikkunoiden ja savupiippujen ylitse kaistaleen taivasta ja jonkin kalpean tähden kuun valossa. Hän veti esiin erään aloittamansa kertomuksen käsikirjoituksen, nimeltä Nemesis, luki siitä muutamia sivuja, mutta se ei miellyttänyt häntä. Hän laski sen pois kädestään ja ajatteli Edithiä.
— Hyvää iltaa, sanoi ääni ikkunasta.
Se oli eräs ylemmän oppilaitoksen oppilas, joka asui kuistikäytävän perällä. Silla tervehti.
— Tiedättekö, tulen sieltä, jatkoi toinen, joka mielellään uskoi Sillalle rakkausjuttujaan. — Hän lähetti minut heti tieheni eikä salli minun palata ennenkuin ylihuomenna, senvuoksi, että sanoi käyneensä tänään ripittämässä itseänsä. Mutta tiukkaa se teki, kovin tiukkaa.
Tämä ajatus näytti suorastaan humalluttavan tuon nuorukaisen. Hän puhui nauraen ja läähättäen.
— Näettekö, olen tunteellinen, ehkä tämän illan vaikutuksesta. Tahdon soittaa hiukan. Panenpa tuon »vaalean» tulemaan ulos ikkunaan, hänen, joka saapui toissa-iltana. Kuinka? Ettekö tunne häntä? Kolmannessa kerroksessa, ensimmäinen ikkuna oikealle. Tuolla, missä on valoa. Ranskatar. Hyvää yötä!
Hän lähti tiehensä laulaen puoliääneen erästä professori B:lle sepitettyä säkeistöä, jonkin lombardialaisen laulun sävelin:
Per ridurre all'orizonte…