Huoneeseen päästyään hän jätti ovensa selko selälleen ja rummutti pianolla jotakin paholaisen valssia joka olisi saanut yksin kuolleetkin tanssimaan. Silla nousi sulkemaan ikkunaansa kiusaantuneena niin keskustelusta kuin musiikistakin. Mutta kukkien tuoksu oli niin suloinen, valkea kuun valaisema muuri ja kirkas taivas viehättivät häntä. Hän katsoi alas. Ranskalainen neiti oli ilmaantunut ulos kolmannen kerroksen kuistikäytävälle ja nojasi tupakoiden sen reunustaan. Pari palvelustyttöä tanssia pyöritteli heitellen vastauksia jollekin näkymättömälle puhujalle. Eräs eläkettä nauttiva kapteeni istui yömyssy päässään nuoren taloudenhoitajattarensa kanssa ikkunassa. Silla sulki ikkunansa. Kevään pyhä yö oli hänen mielestään häväisty ja pilattu. Hän tempaisi kiivaasti luukut kiinni ja palasi työpöytänsä ääreen. Mietittyään kauan pää käsien varassa hän tarttui paperiarkkiin ja kirjoitti kiihkoisasti:
»Onko tämä rakkautta? Ja millaista rakkautta? Olen nyt vielä kyllin rauhallinen ja tahdon miettiä ja tutkia itseäni niin kauan kuin se on mahdollista. Tunnen häntä ajatellessani haluavani jotakin minulle itsellenikin tuntematonta, inhimilliselle ajatukselle käsittämätöntä. Haluni on niin puhdas, että yksin sen kirjoittaminenkin tuottaa minulle vaivaa ja vastenmielisyyttä. Ja kuitenkin siitä huolimatta minussa on jotakin ruumiillistakin tunnetta, erittäinkin rinnassa. Se on todellista veren ja hermojen liikettä, joka on vastakaikuna henkeni hurmiolle. Olen kykenemätön miettimään kylmäverisesti, mutta jos se, mitä tunnen, on rakkautta, niin se ei ole yksistään henkistä laatua. Ajattelen, uskon, että ne ovat välähdyksiä tulevasta ylevämmästä elämästä, jota tunnen itsessäni, aavistuksia suloisesta ruumiillisesta rakkaudesta, jota täällä alhaalla ei käsitetäkään. Vain sen tiedän, että se varmasti on henkeäkin monin verroin arvokkaampi, vaikka se ehkä vielä olisi mahdollinen muihinkin yleviin muunnoksiin. Koetan kuvitella täydellistä yhtymistä, katsettani vaipuneena hänen katseeseensa, sydäntä yhtyneenä sydämeen, toisiinsa sekoittuneiden ajatusten leimahdusta ja väristystä, joka erottaa ja yhdistää meidät joka hetki. Tunnen myöskin, että nämä ajatukset ilmoittaessaan mieltäni eivät lannista ruumistani eivätkä keskeytä alhaisimpia halujani.
Sinä Herra, joka olet kaikkien henkien yläpuolella, Sinä, joka suot minulle näitä jumalallisia houreita, näitä tulevaisuuden mielikuvia, näitä liekkejä, jotka kohottavat minut loasta, älä hylkää minua! Salli, että minua rakastettaisiin! Sinä sen tiedät: en etsi rakkaudesta ainoastaan suloa, vaan kaiken alhaisen inhoa, voimaa taistella hyvän ja toden puolesta huolimatta ihmisten välinpitämättömyydestä, huolimatta tuosta ikuisesta, salaperäisestä vihollisesta ja Sinun peloittavasta äänettömyydestäsi. Isä, vastaa sieluni huutoon! Anna minulle rakkautta! Näiden ihanien toiveiden keskellä minut valtaa taas se kauhea tunne, että ne vielä tälläkin kertaa ovat vain kohtalon pilkkaa ja minun sydämeni niihin pusertuneena huokaa.»
— Ah, ei!
Hän viskasi kynän kädestään, rutisti paperin sormiensa vähin ja poltti sen kynttilän liekissä, veti sitten pienen muistikirjan esiin ja luki seuraavat vuosia sitten siihen kirjoitetut rivit:
»Kaikki on lopussa! Luoda, luoda yhä vielä houreita siitä, mitä turhaan olen toivonut, jättää muistokin sieluni syvyydestä ja hävitä pois kautta kuilujen, johonkin kaukaiseen tähteen, josta tätä kylmää maata ei voisi edes nähdäkään! Jumala, ihmiset, nuoruus, usko, rakkaus, kaikki minut jättää.»
Tämän alle hän kirjoitti:
»Huhtikuun 29 p:nä 1865.
Toivon.»