Hän nukkui vähän sinä yönä. San Ambrogion kellojen mahtava ääni täytti hänen huoneensa, sekaantui hänen levottomaan unenhorrokseensa synnyttäen siinä tuntemattoman huomisen odotuksen. Vasta aamun koittaessa hän vaipui syvään uneen ja heräsi myöhään päivällä. Harmaa valo tunki sisään ikkunasta. Satoi.

Silla tunsi ruumiinsa väsymyksen runtelemaksi aivankuin olisi sinä yönä kulkenut parikymmentä penikulmaa tyynnyttääkseen kuumeista kiihkoaan, joka ruumiin väsymyksestä oli vain yltynyt. Hänen mieleensä välähti ajatus tehdä pitkä kävelyretki vallituksille, mutta hän ei kuitenkaan kyennyt lähtemään. Hän jäi pitkäksi aikaa istumaan sänkyynsä katsellen kylmää, ikävää, talvimaista taivasta, kiiltäviä kattoja ja sateen väriseviä viiruja vastapäisillä tummilla ikkunoilla; ne humisivat kevyiden verhojen lailla tiilikivillä ja räiskyivät pihalla vesikourujen alla.

Hän katseli, voisi melkein sanoa ajattelematta, tai ainakin ajatellen vain sekavasti, ilman tahtonsa johtoa. Hänen aivoissaan vallitsi unelman hämärä, missä ajatukset liikuskelivat umpimähkään hämmästyksissään niinkuin vieraat herrashuoneissa isännän pysyessä poissa. Kuitenkin hän tunsi sydämessään jotakin, jota ei edellisenä iltana vielä siellä ollut, jonkinlaista väsymyksen ja kiihoituksen sekoitusta, jotakin mykkää vaivaa, joka teki kipeää joka kerta, kun hänen sadetta tuijottaviin silmiinsä tuli Edithin kuviteltu katse. Se oli surumielinen epäily, joka koski. Harmaat pilvet sen tunsivat, sade sitä sanoi ja kertasi yhä:

Itke, itke, hän ei rakasta sinua, hän ei rakasta sinua.

Kaikin voimin hän koetti taistella epäilyä vastaan, että Edith olisi muuttunut eilisillasta niinkuin taivas, että yö, uni ja toiset ajatukset olisivat sammuttaneet hänen heräävän rakkautensa, ettei tuo rakkaus ollutkaan vain häikäisevä näköhäiriö. Hän menisi vielä tänään hänen luokseen viemään kirjaansa, niinkuin oli luvannut. Kuinkahan hänet otettaisiin vastaan?

Hänellä oli kirjastaan melkein koko painos luonaan, suuri pino ulkoapäin tomuisia kirjoja, mutta sisältä koskemattoman valkoisia kuin vanhat, viattomat nunnat. Hän veti esiin yhden ja mietti minkä omistuslauseen siihen kirjoittaisi, valmisteli niitä kymmenisen, mutta mikä tuntui liian kylmältä, mikä liian vaativaiselta. Lopuksi hän kirjoitti kirjan alkulehdelle:

»Lempeälle Keväälle
C. S.»

Mutta heti sen jälkeen hän oli siihen tyytymätön tuntien, että olisi pitänyt sanoa enemmän, antaa Edithin ymmärtää mitä tunsi. Mutta kirjaanko itseensä? Ei, se ei sopinut. Ja miksi ei? Hän ei löytänyt kyllin painavaa syytä ja kirjoitti siis omistuslauseen alle: »Lempeää kevättä rakastaa tuntematon kirjailija, jota kukaan ei rakasta. Tälle, vain tälle voisi hän olla suuri ja voimakas, voittaa onnen ja unohduksen. Jos hänet hylätään, vajoaa hän pohjaan asti.»

Tämän kirjoitettuaan hän koetti hillitä kiihkoaan rauhallisella työllä. Hän tarttui erääseen vanhaan käsikirjoitukseen, uskolliseen ystäväänsä, joka kasvoi hitaasti muiden töiden sivulla, töiden, joille osaksi abstraktinen mietiskely, osaksi jokapäiväinen ihmisten ja elämän tutkistelu antoi ravintoa. Ne olivat siveellisiä tutkielmia todellisuudesta. Sillan mielestä nykyaikainen kirjallisuus oli tavattoman köyhää tällaisista kirjoista, joissa jotkut suuret menneen ajan kirjailijat olivat kuvanneet kokonaista ihmistä sekä tieteellisellä tyyneydellä että tyylin hienolla taidolla. Ja hänestä tuntui, että tällaisessa tutkielmassa nykyajan tapaukset ja havainnot olisi pantava menneen ajan tapausten ja havaintojen rinnalle, jotta voitaisiin mitata meidän miespolvemme relatiivinen ja absoluuttinen siveellinen arvo. Hänelle uskonnollisten ja poliittisten muutosten jopa tieteellisen ja aineellisen edistyksen arvo oli yksistään siinä hyvässä ja pahassa, joka niistä lähti, sillä jos hyvä ylimalkaisesti oli moninaisen inhimillisen toimeliaisuuden päämäärä, niin siveellinen hyvä oli itse sen laki, sen kestävyyden ja voiman ehto; puhumattakaan siitä, että ihminen sen kautta lähestyi paljon enemmän totuuden ja kauneuden olemusta kuin tieteen ja taiteen kautta. Ja tätä viimeksimainittua hän arvosteli samalla mitalla, pitäen suoranaista siveellisen opetuksen teoriaa lapsellisena ja vääränä. Hän uskoi, että tarkkoja siveellisen arvon mittalukuja on todella olemassa, mutta että ne tässä elämässä ovat ihmishengelle tutkimattomia. Hän ei katsonut myöskään tilastotiedettä arvokkaaksi tutkimisen välineeksi, koska siinä mielivaltaisesti lisätään yksilöitä yleisiin piirteisiin enemmän lain kuin inhimillisten tekojen kannalta katsoen, ollen kaikki sen eri haarat enemmän tai vähemmän epämuodostumia, joiden todellista siveellistä mittaa ei voida löytää muualta kuin sieltä, mistä ne johtavat alkunsa, mihin tilastotiede ei pääse tunkeutumaan ja missä sielutieteellisellä havainnolla olisi syytä luokitella ne aivan uudella ja odottamattomalla tavalla, mullistaen silloin monet tilastotaulut sekä mielipiteetkin. Hän pani siis kömpelöiden laskuopillisten todisteiden edelle siveellisten havaintojen tekijäin tutkimukset, koska ne etsivät tarkasti ihmisten teoissa ja sanoissa heidän sisäisiä vaikuttimiaan, samoin myöskin teräväin ajattelijain työn heidän järjestellessään näitä kaikilla elämän aloilla tehtyjä havaintoja ja vetäessään niistä melkein tieteellisiä johtopäätöksiä. Hän tahtoi, että noita havaintoja olisi tehtävä mitä suurimmalla tarkkuudella, mutta pani vähän arvoa niille, joita romaaneissa oli. Hänen neronsa, enemmän taipuvainen mystillisyyteen kuin selväjärkiseen ajatteluun, oli voimakkaampi haihtuvien sisäisten tunnevivahdusten oivaltamisessa kuin omassa kestävässä ydinvoimassaan, ja hänen ajatuksensakin olivat sen vuoksi epämääräisiä ja kovin epäkäytännöllisiä, ja koska hän oli myös palavasti uskonnollinen, kiinnitti häntä ihmiskunnan tutkimisessa vain sen alku ja loppu. Hän nojautui mielellään kevyissäkin aineissa johonkin suureen, yleiseen perusaatteeseen. Täten hän oli kovin vähän sopiva kylmään, tieteelliseen huomioidentekoon, joka kuitenkin on täydelleen mahdollinen näissä kysymyksissä, eikä ainoa niistä lähtevä todellinen hyöty ole vain itse tutkijan tunteminen.

Mutta häntä ei vetänyt tähän ainoastaan filosofinen taipumus, vaan hän etsi siitä työstä lohdutusta kaikille niille loukkauksille, joilla maailma häntä haavoitti. Sukulaistensa ylenkatsomana, jotka näkivät hänessä vain toimettoman uneksijan, ystäviensä hylkimänä, jotka loittonivat hänestä kuin hyödyttömästä tuttavasta seuraten omia harrastuksiaan; arvostelijain, kirjallisuusmiesten ja kustantajain halveksivan epäkohteliaisuuden haavoittamana hän nautti näiden tyyppien tutkimisesta, tyynesti, sine ira et studio. Siinä hän löysi ylpeytensä ja lohdutuksensa, pidellessään heitä kynänsä terässä, ja antoi heille anteeksi.