Nyt hän valmisteli erästä kyhäelmää teeskentelystä. Ollen itsetiedottomasti ennakolta omaksuttujen ja ehdottomien ajatusten seuraaja hän tahtoi tässä näyttää toteen, että valhe ja siveellinen heikkous ovat nykyajalle luonteenomaisia, sekä johtua vähitellen siihen, että ne aiheutuvat juuri aikamme positiivisista pyrinnöistä tai toisin sanoen siitä, että yliaistillinen totuuden peruskäsite oli pimennyt ihmisten sieluissa ja että fyysillisellä tavalla voitetut totuudet, vaikkakin pienen pieni osa tuon suuren alkuperustan säteistä, eivät olleet eivätkä voineet olla minkään arvoisia siveellisen parannuksen uudistajina. Sitäkin vakavammalta näytti hänestä tuo valheen kukoistaminen suuressa sanojen ja töiden vapaudessa. Sillä hän näki sen saastuttaneen koko yhteiskunnallisen elämän, politiikan, taiteen, kirjallisuuden, jopa teollisuudenkin, jonka inhoittavaksi kanssarikolliseksi tiedekin alentui. Tuttavissaan hän pani usein merkille jonkinlaisen takaperoisen teeskentelyn ilmiön, nimittäin mitä rehellisimpien, mitä ylevimpien tunteiden ja mitä järkevimpien mielipiteiden peittelemisen sekä aivan päinvastaisen kielenkäytön henkilöiden ja asiain suhteen, riippuen kuulijoiden luvusta ja laadusta. Ja hän päätti, että jos ihmisten todelliset ajatukset yhtäkkiä saataisiin ilmi, niin maailma hämmästyisi nähdessään olevansa niin kokonaan toisenlainen kuin luultiin. Tuo noin laajaperäinen ja vapaaehtoinen valheellisuuden vuodatus turmeli ihmisten puheet ja teot ja synnytti pakostakin yhteiskunnan ruumiissa pahan, sillä yhteiskuntahan muodostuu yksilöjen mukaan. Silla pani suoruuden kaiken edelle, yksin erehdyksissäkin, ja esitti esimerkkejä mielipiteidensä vahvistukseksi. Parhaillaan hän käsitteli ystäväänsä Steineggeä.
Steinegge oli eriskummallinen siveellisen suoruuden esimerkki; täynnä vääriä mielipiteitä joka kysymyksessä. Hänen erehdyksissään oli verratonta puhtautta ja vilpitöntä rehellisyyttä. Hän ei itse asiassa voinut edes uskoa toisissa löytyvän valhetta ja kunnottomuutta, vaikkakin abstraktisesti haukkui pahaksi puolet maailmaa. Hänen lämmin auliutensa oli opiksi toisille, hänen vilpittömyytensä herätti vilpittömyyttä, ja hänen rajut, ontuvat mielipiteensä olivat vaarattomia toisille, tuskin pysyen itsekään jaloillaan. Silla ajatteli, että jos voisi kuvata koko miespolvea yhdessä ainoassa miehessä, niinkuin monet ovat kuvanneet koko ihmiskuntaa, niin nykyistä polvea edustaisi sivistynyt mies, älyltään terävä, mutta sielultaan alhainen, ilkeä, kunnianhimoinen, kaksimielinen, aistillinen, mutta tunteeton, suuresti itseensä luottava, kerskaileva ja pintapuolisesti pienten pahaintuulten kiusaama, jotka väliin sentään uhkaavat heitä itseäänkin. Steinegge oli monta vertaa parempi tätä tyyppiä. Hänen kursailevan käytöksensä ja mustan takkinsa alla sykki suuri barbaarin sydän täynnä vääriä mielipiteitä ja tervettä verta. Silla ajatteli häntä kynän levätessä toimettomana paperilla ja katseen seuratessa sateen värähteleviä juovia. Hän ei voinut jatkaa rauhallista psykologista erittelyhän, hänestä tuntui kuin hän loukkaisi tuota yksinkertaista olentoa, joka piti hänestä niin paljon ja joka varmastikaan ei olisi koskaan epäillyt, että hänen ystävänsä tahtoi leikellä elävältä hänen aivojaan ja sydäntään. Silla näki hänet edessään rehellisine kasvoineen ja välkkyvine silmineen ja kuuli hänen sanovan tuhahdetun rajusti: — Ja ansaitsetteko te hänet?
Ja hän, Silla, nousi ylös ja vastasi: — Olen ansaitseva hänet. Olen oleva hänen tukensa, suojansa ja ylpeytensä. Minussa ei ole koskaan löytyvä valheen hiukkastakaan, ei ajatusta, josta hän olisi poissuljettu. Tahdon hänen silmäinsä alla miehekkäästi taistella niiden korkeiden aatteiden edestä, joita hän rakastaa.
Sitten tuo ääni teki hänelle toisia kysymyksiä. Hän hämmästyi huomatessaan, kuinka monta kylmää vaikeutta kohosi joka puolelta hänen rakkaudelleen. Hän kuvitteli toista läheistä keskustelua oman äitinsä kanssa. Tämä sanoi hänelle monta järkevää asiaa, jotka eivät milloinkaan olisi tulleet hänen mieleensäkään, pelästytti ja rohkaisi häntä yht'aikaa tyynellä elämänymmärryksellään, ylevällä velvollisuudenkäsityksellään ja lujalla luottamuksellaan ihmisen tahtoon ja sallimukseen. Ei, tulevaisuus ei ollut helppo. Äidinpuolisilta sukulaisiltaan hän ei voinut odottaakaan tukea, ellei jättäisi opintojaan ja antautuisi kauppa-alalle. Olivathan he jo sanoneet hänelle suoraan, ettei hänen tarvinnut toivoakaan apua heiltä, jos hän tahtoi elää toimettomana lueskellen ja töhrien papereita ilman hyötyä. He maksoivat hänelle kohtalaisen koron eräälle summalle, jonka he olivat pidättäneet hänen äitinsä perinnöstä ja täten pelastaneet perikadosta ja jolla Silla nyt vaivoin tuli toimeen. Tämän enempää ei voinut odottaakaan heiltä, jotka olivat rakennuttaneet omalle maalleen pappilan ja kansakoulun siihen kylään, missä kehräsivät silkkiä ja viettivät kesänsä. Taipua heidän tahtoonsa? Viha leimahti hänessä jo sitä ajatellessakin. Naimisiin mentyään hänen täytyisi lyödä rahaa omasta nerostaan. Mutta miten? Hänen kirjansa eivät olleet tuottaneet hänelle vielä penniäkään, ja menestys, jonka ne olivat saaneet osakseen, ei suinkaan ennustanut parempaa tulevaisuudelle. Voisihan hän kääntää jonkin tunnin päivässä ranskasta ja englannista saaden niin ja niin paljon sivulta; mutta oliko hän varma saavansa aina työtä? Kuinka hänen ajatuksensa lensi!… Ja harmaa, värisevä sade kertasi hänelle pihan perältä kourujen ja kiiltäväin kattojen kautta:
Itke, itke, hän ei rakasta sinua, hän ei rakasta sinua.
Hän nousi ja lähti ulos.
Myöhemmin hän ei olisi edes muistanut, miten oli kuluttanut nuo tunnit siihen asti kun astui Steineggen asuntoon. Hän kulki kuin uneksien autioilla valleilla, vettä tippuvien plataanien alla ja kaupungin kaukaisimmilla kaduilla tuntematta niitä, kierrellen toisissa kaupunginosissa kuin missä Steinegget asuivat. Eräässä pienessä, pimeässä kahvilassa hän kulutti pitkän aikaa, kahden vanhan ukon pelatessa dominoa ja kahvilan emännän istuessa suuri musta kissa polvillaan ja katsellessa sadetta ahtaalla kadulla. Tiskin takana seinäkello tikutti painostaen loppumattomia minuutteja.
Nämä iankaikkiset minuutit alkoivat yhä enemmän ja enemmän kiiruhtaa askeleitaan, ja hänen määräämänsä hetken lähestyessä ne hävisivät suinpäin tiehensä, niinkuin hänen oma sydämensä.
Saavuttuaan mahdollisimman pitkiä kiertoteitä tutulle ovelle hän ei astunut sisään eikä pysähtynyt. Hänestä tuntui kuin hänen kohtalonsa odottaisi täyttymistään siellä sisällä. Hän kulki eteenpäin muutamia askeleita ja kääntyi sitten äkkiä takaisin astuen kynnyksen ylitse halveksien itseään kuin naurettavaa lasta, joka kaukaa ikävöi rakastettua naista, mutta läheltä pelkää häntä.
Mitään sanomatta hän vilkaisi portinvartijaan. Tämä tunsi hänet ja kohottaen päätään työstään sanoi: — Kotona.